Jihuu, kirjoitukset ovat nyt suurimmalta osalta ohi! Ainakin Savosta noita saamen kirjoittajia ei taida kummoisemmin löytyä, joten voin vapaasti julistaa tätä ilosanomaa. Onnea meille!! Mutta nyt sitten alkaa uusi vaihe: kouluihin haku ja Oikean Elämän aloittaminen, IIK!
Helpotuksen ja iloisuuden tasostani kertoo se, että opettelen näitä über-cooleja liikkeitä nostalgiaa ja juhlafiilistä tuntien:
Nähdään kevätjuhlassa viimeistään!
maanantai 29. maaliskuuta 2010
keskiviikko 24. maaliskuuta 2010
Back in black
Rakkaat seuraajani,
tiedän, että olette julistaneet maan surutilaan ja nostaneet liput puolisalkoon, kun pettämättömällä huumorilla, Einstein-aivoilla ja jumalaisella ulkonäöllä pilattu lemppari-bloggaajanne on kadonnut mystisesti maan alle ja blogin pitäminen on jäänyt retuperälle. Vaan ällös huoliko! I'm back in black!
Kortilla ollutta aikaani ovat vieneet niin uusi miehenpuolikas, aina yhtä upsa bestis kuin edesmenneellä viikolla käyntiin pärähtäneet ylioppilaskirjoitukset.. Jotka loppuvat ylihuomenna psykalla - ainakin tämän neidin osalta. Kertokaapas oi ylhäiset lukijani, onko meillä älliä (ryöstin ryökälemäisesti Kuopion Lyseon edellisvuoden abrihupparin tekstin)?
Pitkä matikka lukematta läpi - onko tämä mahdollista? Hallelujaa ja Herralle kiitos jos onnistuin tässä vaativassa tehtävässä tänään istuessani kirjoituksissa salissa toiseksi viimeistä kertaa elämässäni, sillä syksyllähän minua ei missään nimessä uusimassa nähdä. Muista aineista tarkoitus on saada E:tä ja L:llää, mutta matikassa rima tippui "L tarkoittaa luuseria"-tasolle. Eli jos sen A:n repäisen, niin Hännilänmäen navetassa bileet lehmien (minä mukaan luettuna) kesken!
Ei siis muuta kuin hahmottelemaan lahjalistaa YO-juhliin...
Sayonara!
tiedän, että olette julistaneet maan surutilaan ja nostaneet liput puolisalkoon, kun pettämättömällä huumorilla, Einstein-aivoilla ja jumalaisella ulkonäöllä pilattu lemppari-bloggaajanne on kadonnut mystisesti maan alle ja blogin pitäminen on jäänyt retuperälle. Vaan ällös huoliko! I'm back in black!
Kortilla ollutta aikaani ovat vieneet niin uusi miehenpuolikas, aina yhtä upsa bestis kuin edesmenneellä viikolla käyntiin pärähtäneet ylioppilaskirjoitukset.. Jotka loppuvat ylihuomenna psykalla - ainakin tämän neidin osalta. Kertokaapas oi ylhäiset lukijani, onko meillä älliä (ryöstin ryökälemäisesti Kuopion Lyseon edellisvuoden abrihupparin tekstin)?
Pitkä matikka lukematta läpi - onko tämä mahdollista? Hallelujaa ja Herralle kiitos jos onnistuin tässä vaativassa tehtävässä tänään istuessani kirjoituksissa salissa toiseksi viimeistä kertaa elämässäni, sillä syksyllähän minua ei missään nimessä uusimassa nähdä. Muista aineista tarkoitus on saada E:tä ja L:llää, mutta matikassa rima tippui "L tarkoittaa luuseria"-tasolle. Eli jos sen A:n repäisen, niin Hännilänmäen navetassa bileet lehmien (minä mukaan luettuna) kesken!
Ei siis muuta kuin hahmottelemaan lahjalistaa YO-juhliin...
Sayonara!
perjantai 5. helmikuuta 2010
Housut pois (ja hoitoon)!
En saanut nähdä Hunkseja, mutta ainakin minulla on Full Monty.. Jonka poistamisen TV:n kovalevyltä isäukkoni on kieltänyt Koivuniemen Herran uhalla, koska kyseisen filkan huumori on niin hubaisaa.
Kyllä noi brittilän paikalliset Matti Meikäläiset (=Average Joes) hakkaa mennen tullen Hunksien kuuman kolmikon, Matiaksen, Nickin ja Teron. Olenko muka koskaan väittänyt, että innostuisin lihaksikkaista, pitkistä, kehoni ja mieleni himon syövereihin sysäävistä komeista miehistä? Hyi olkoot, en ymmärrä miksi Hunkkeja koskaan halusinkaan palvoa. Kyllä se on se kiinteä kaljamaha joka tähän tyttöön iskee.
...Enkö oikeasti pysty paremmin katkeruuttani kätkemään?
Asia joka todella saa minut kuohuksiin, on tämä kuva viime kesän mansikkakarnevaaleilta, jonka on ottanut oma herrasmiehemme Kati. Kun Hunksit hiippailivat pitkin aluetta, missä olin minä? Yrittämässä vakuuttaa frendiäni Sheilaa, että on täysin oikeudenmukaista ja sallittua vaania Hunkseja, mutta neiti ei lämmennyt ajatukselle. Ja sillä aikaa Kati oli siveettömästi tyrkyttämässä itseään näille puolijumalille, joiden pitäisi kuulua minun haaremiini!! No ei, Kati on oikeasti kunnon tyttö, eikä tehnyt muuta kuin otti kuvan ja nimmarit.. Joista tulen aina olemaan hyvin, hyvin katkera.
Ajattelin tehdä taas listan. Nimittäin parhaista strippausbiiseistä. Muistatte varmaan, kun kerroin vähän aikaisemmin, kuinka banskussa olinkaan semmoisista strippaus-tangoista Jyväskylän Pub Katseessa? Niin innoissani, että annoin itsehillintä pettää ja heti miehet lakosivat tyrmääntyneinä (ja tyrmättyinä) lattialle jalkojeni juureen. No, olen jo jonkin aikaa haaveillut, että pääsisin tankotanssi-kurssille, sillä strippaaminen ei ainakaan ideana kauhistuta minua. Tietty paikka, tilanne ja tapahtumaan liittyvät henkilöt tulisi valita huolella, mutta kun nämä edellytykset olisi ottanut huomioon, voisi antaa vaan taas palaa täysillä liekeillä.
Strippausbiisit top-5:
1. Kid Rock - Fuck You Blind- The History of Rock-versio, jota ei löydy YouTubesta, joten en voi liittää sitä tähän. Mutta kuunnelkaa jostain ja nauttikaa.
2. Fatboy Slim - Gangster Trippin'
- Mieleeni piirtyy kuva bling blingillä kuorrutetusta herrasmiesklubista.
3. Korn - Twited Transistor
- Tästä tulee mieleen semmoinen synkkäsävyinen underground-klubi (jossa on mahdollisesti vampyyreja ja muita mystisiä olentoja), jonka katosta roikkuvisssa häkeissä muijat sheikkaa agressiivisesti.
4. Muse - Supermassive Black Hole
- Sopii klubille, jossa vilkkuu siniset valot ja jonka tanssilavaa koristavat cowboy-asuissa ruoskaa heiluttavat chikut.
5. Michael Bublé - Feeling Good
- Tässä on sellaista big band henkistä, jazzahtavan tyylikästä burleski-meininkiä, sopii minulle kuin Matti ja Mervi Nykänen yhteen!
Ehkä pitäisikin hyljätä kaikki elokuvien tekemiseen liittyvät haaveet ja alkaa pyörittämään strippiklubien ketjua sekä vetämään kokaiinia samalla + muuta liian rahan tuomaa hauskuutta. Tai mikä parasta, alkaa itse heittää vaatteita pois maksun edestä. Ainakin siihen hommaan liittyisi rakastamaani tanssimista. Mutta noh, katsellaan mitenkä saan elokuva-alan palvotuimman ihmelapsen ja vähäpukeisen tanssitaitelijan uraputket sovitettua yhteen.
Ps. You can leave your hat on.. (;
torstai 4. helmikuuta 2010
Maija Vilkkumaa - Prinsessa jää
"Jos oisin viisas tai ees suhteellisen sees ja puhuisin selkeämmin kävelisin pystypäin sanoisin tää on näin sylissäs mun oisi lämmin Sä oot se joka saa mut vavahtelemaan niin mä oon sua miettinyt ja kun sä pyydät mun numeroo mä voisin sanoo joo ja kaikki vois olla ihanasti nytMut koska maireus on naurettavaa mä sanon mua ei hei kuka tahansa saa ja sä meet, ja niin on tärkeää että kyyneleitäni kukaan ei nää muuten ne kuvittelee et sil on väliä ne kuvitteleeet sul on väliä"
keskiviikko 3. helmikuuta 2010
Jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen
Rakkaat ihailijani,
miksi Murphyn laki on pitänyt keksiä? Jos minulla olisi aikakone, menisin takaisin jonnekin 1940-50-luvun tienoille ja kävisin antamassa kyseiselle jenkki-upseerille Lauran narukädestä. En tietenkään käyttäisi aikakonettani mihinkään höydylliseen, kuten estäisi Hiroshiman ydintuhoa tai muuta. Eip, litsarin läväyttäminen Murphylle on vain mielessäni..
Olen nimittäin niin katkera tämänpäiväisestä autoon liittyvästä tapauksesta. Uskokaa minua kun sanon tämän: kuunnelkaa intuitiotanne, varsinkin jos olette naisia, sillä naisenvaisto kertoo teille enemmän kuin Pekka Pouta voi koskaan säätiedotuksissaan paljastaa. Lähtekäämme tarinassamme liikkeelle eilisestä illasta, jolloin päätin laittautua kouluun oikein erikoisen kauniiksi, vetää päälle minihameen ja korkkarit ja kaikki. Tämä aamuna olin kuitenkin niin väsynyt, että resursseja tälläytymiselle ei juurikaan jäänyt. Myöhemmin päivällä vein ratsuni Golfin perhetutulle, Suonenjoen purkuosapalvelun autotohtori Hannulle. Ja tietysti odotin löytäväni paikalta Hannun, tuon leppoisan mukavan ja mutkattoman, reilut 50-v. vanhan, Cadillaceista innostuvan äijän. Vaan kuinkas yllätyinkään, kun astuin ovesta sisälle ja huomasin tsuumailevani Hannun poikaa, hottis-Teemua.
Mukava yllästyshän tämä, joku voisi ajatella. Mutta ei. Jos törmää puolituttuun hottikseen, jota ei ole nähnyt vuosiin ja jonka kuumuudesta ei edes ollut tietoinen, on se melkoinen shokki. Vielä pahempaan shokkitilaan johtaa, jos on täysin meikittä, erittäin väsyneen näköinen ja iho on vielä aamulla saanut jonkinlaisen allergisen reaktion ties mistä. Ja mikä pahinta, jos on pukeutunut muodottimiksi viruneisiin lökäreihin.
Oi MIKSI? Miksi en voinut kuunnella sisäistä ääntäni, joka selvästi yritti viestittää minulle jotain edellisenä iltana suosittelemalla minua laittautumaan edes vähän edustavammaksi.
Fiilistä ei yhtään paranna se, että huomikseksi suunniteltu Hunksien kuolaus-ilta Kuopion Grand Virtasessa peruuntui. No, ehkä tämä armoton ketutus tästä vielä häviää jonnekin, viimeistään silloin kun alan apaattisena tuijottamaan tv-ruudulta Gladiaattoria. Tuota brutaalin groteskia, mutta ah niin kaunista leffaa, joka saa allekirjoittaneen yleensä kummalliseen rauhallisuuden tilaan, jos mikään muu ei auta. Toimi muuten nimittäin ennen toista inssikertaa, jolloin kortti sitten vihdoin tuli, ja nyt ravaan metropolimme katuja uljaalla ratsullani.
Arrivederci!
Ps. Oh, kappas, on keskiviikko, sepäs sattui.
miksi Murphyn laki on pitänyt keksiä? Jos minulla olisi aikakone, menisin takaisin jonnekin 1940-50-luvun tienoille ja kävisin antamassa kyseiselle jenkki-upseerille Lauran narukädestä. En tietenkään käyttäisi aikakonettani mihinkään höydylliseen, kuten estäisi Hiroshiman ydintuhoa tai muuta. Eip, litsarin läväyttäminen Murphylle on vain mielessäni..
Olen nimittäin niin katkera tämänpäiväisestä autoon liittyvästä tapauksesta. Uskokaa minua kun sanon tämän: kuunnelkaa intuitiotanne, varsinkin jos olette naisia, sillä naisenvaisto kertoo teille enemmän kuin Pekka Pouta voi koskaan säätiedotuksissaan paljastaa. Lähtekäämme tarinassamme liikkeelle eilisestä illasta, jolloin päätin laittautua kouluun oikein erikoisen kauniiksi, vetää päälle minihameen ja korkkarit ja kaikki. Tämä aamuna olin kuitenkin niin väsynyt, että resursseja tälläytymiselle ei juurikaan jäänyt. Myöhemmin päivällä vein ratsuni Golfin perhetutulle, Suonenjoen purkuosapalvelun autotohtori Hannulle. Ja tietysti odotin löytäväni paikalta Hannun, tuon leppoisan mukavan ja mutkattoman, reilut 50-v. vanhan, Cadillaceista innostuvan äijän. Vaan kuinkas yllätyinkään, kun astuin ovesta sisälle ja huomasin tsuumailevani Hannun poikaa, hottis-Teemua.
Mukava yllästyshän tämä, joku voisi ajatella. Mutta ei. Jos törmää puolituttuun hottikseen, jota ei ole nähnyt vuosiin ja jonka kuumuudesta ei edes ollut tietoinen, on se melkoinen shokki. Vielä pahempaan shokkitilaan johtaa, jos on täysin meikittä, erittäin väsyneen näköinen ja iho on vielä aamulla saanut jonkinlaisen allergisen reaktion ties mistä. Ja mikä pahinta, jos on pukeutunut muodottimiksi viruneisiin lökäreihin.
Oi MIKSI? Miksi en voinut kuunnella sisäistä ääntäni, joka selvästi yritti viestittää minulle jotain edellisenä iltana suosittelemalla minua laittautumaan edes vähän edustavammaksi.
Fiilistä ei yhtään paranna se, että huomikseksi suunniteltu Hunksien kuolaus-ilta Kuopion Grand Virtasessa peruuntui. No, ehkä tämä armoton ketutus tästä vielä häviää jonnekin, viimeistään silloin kun alan apaattisena tuijottamaan tv-ruudulta Gladiaattoria. Tuota brutaalin groteskia, mutta ah niin kaunista leffaa, joka saa allekirjoittaneen yleensä kummalliseen rauhallisuuden tilaan, jos mikään muu ei auta. Toimi muuten nimittäin ennen toista inssikertaa, jolloin kortti sitten vihdoin tuli, ja nyt ravaan metropolimme katuja uljaalla ratsullani.
Arrivederci!
Ps. Oh, kappas, on keskiviikko, sepäs sattui.
maanantai 1. helmikuuta 2010
Paelaausta (=bailausta) Savon malliin
Palvojani,
viikonloppuni siis vierahti juhlimisen merkeissä. Perjantaina olimme ystäväni Sannan kanssa paikallisessa juottolassa, jo edellisissä postauksissani hypettämässä Carnevalissa. Kuulin muuten hurjan huhun, että ajettaessa ysitietä ass-joen ohi kohtaa kyltin, jossa mainostetaan Suonenjoen kaupunginhotelli Carnevalia... Kuinka alas big shitymme voikaan oikein vajota ja miten paljon meitä asukkaita pitääkään nolata tuollaisilla kylteillä?
No, joka tapauksessa, olin uhkaillut Sannaa jo useaan otteeseen, ettei perjantai-ilta ole mikään vilkkain kaupunkimme viihdekeskuksessa. "Ei mikään vilkkain" oli vielä liian lievä ilmaus asialle. Kuvainnollisempi ja realistisempi olisi saattanut olla esimerkiksi 85% kuollut tai niin hiljainen, että viiden metrin päässä olevan naapuripyödän henkilöiden puheesta sai selvää. Odotin, että jossain vaiheessa ohi vierisi risupuska preeria-tuulen vinkunan saattelemana, kuin kunnon spagetti-westerneissä konsanaan.
Menimme kuitenkin anonyymien henkilöiden seuraan josta nautimme suunnattomasti heidän pohdiskellessaan toistona "Eikö tuo olekaan Boogie, onko se vale-Boogie"-juttuja liittyen kaupunginhotellimme pokeihin. Pitkitimme Carne-kärsimysnäytelmää yhteen, jolloin rappiotilasta tuli liian ylitsepääsemätön ja lähdimme nukkumaan.
Seuraavana aamuna herääminen 8.49 junaan Jyväskylään oli kuin joisi karvasta maljaa. Takanani oli jo yhden yön univelat ja korko sen kuin kasvoi. Päivä meni shoppaillessa ja upeaa opiskelija-cityä ihastellessa. Ostos-terapiasta mukaan lähtivät Glitterin alennus-korvikset, Gina Tricot'n huikean hinnakas 5€:n minihame ja muuta tilpehööriä.
Sitten tein itsestäni taas melkein julkkiksen rikkomalla alkomahooli-pullon Jkl:n asemalle ja jouduin sietämään mummojen hyvin ilkeitä katseita, jotka varmasti haukkuivat minua nuorisorikolliseksi.. Minulla on varmasti ylläni sen aseman jonkinlainen kirous, sillä olen myös kaatunut siellä erään nuoren hepun päälle. Tai sitten minulla vain on se jokin.
Illalla löysimme Sannan kaverista oikean herrasmiehen, joka kuskasi meidät syömään ja tarjosi ruoat! Ihmeellistä! Ilta jatkui Omenahotellilla tapahtuneiden meikkien korjailun ja vaattteiden vaihdon jälkeen, kun jännitimme pääsyä k-20 Kharmaan. Olimme kuulleet, että erityisesti (nätit) naispuoliset henkilöt saattavat saada pokejen hyväksynnän, vaikka eivät ikäkriteerejä täyttäisikään. No, kun pokelle sitten henkkarit näytettyämme hymyilimme nätisti ja kerroimme tulleemme Kuopiosta asti, oli se tarpeeksi hyvä syy päästä sisään, JESS! Kharma oli sitä mitä odotimmekin; übercool. En halua nyt mainostaa liikaa, joten jos haluatte tietää lisää, käykää katsomassa paikan sivut.
Aluksi ihmettelimme, kun paikka oli täynnä juuri hameväkeä, eikä miehiä ollut kuin kourallinen, mutta illan vanhetessa alkoi molempia sukupuolia olla edustettuna. Nautimme hyvästä musiikista viipymällä tanssilattialla suurimman osan aikaa. Sitten teimme vikaliikkeen: lähdimme jatkamaan iltaa laajentuneella seurueella kehuttuun Pub Katseeseen... Joka oli hienoinen pettymys. Paikan ulkonäöstä tuli mieleen lähinnä adjektiivi 'räkälä' ja jokainen neliösentti oli tehokkaasti täytetty sekoilevalla ihmismassalla. Ainoa siisti asia oli tanssilavalla olleet kaksi tankoa, joista allekirjoittanut oli aivan liekeissä, ehkä vähän liiankin.. Sanotaan nyt vain, että niihin liittyi pyörähdys-incidentti, josta seurasi ruumiita. Mutta vahingosta viisastuneena tiedämme seuraavalla kerralla, minne ei kannata mennä.
Kun lähtö nukkumaan tapahtui joskus kolmelta ja hotellihuone piti luovuttaa samana aamuna 12, oli univelan määrä taas kasvussa. Viime yön noin yhdeksän tunnin uni ei riittänyt maksuksi, joten suuntaan varmaan tuossa ysin pintaan (eli puolen tunnin päästä) taas sängyn puolelle ja unien maailmaan. Tänä aamuna äikän preliin herääminen oli niin tuskallista, että edes yleisillä hygienia-vaatimuksilla ei ollut mitään vaikutusta minuun. En edes pessyt naamaa tai hampaita, nousin ylös, vaihdoin vaatteet, harjasin jopa hiukset ja lähdin skoleen. Mutta huomenna on vapaapäivä.. Jolloin ohjelmassa on lenkki ex-boyfriendin äidin kanssa, hurjaa, eikös?
Halusin vielä tähän loppuun lisätä biisin, jonka olen meinannut jo kauan liittää blogiini, mutta en ole löytänyt sopivaa aasinsiltaa. No, puhuimme lauantaina erään mieshenkilön kanssa suomen eri murteista ja minua pyydettiin ilmaisemaan asioita savoksi. En osaa sinällään puhua savoa, ellen ota sellaista läppä-ääntä ja roolia (=vanha savolainen ukko), enkä kokenut sitä sopivaksi moisessa tilanteessa. Mutta esitin keskustelukumppanilleni kuitenkin mielestäni hyvin yksinkertaisen kysymyksen: Miten sanotaan kaalikääryle savoksi? Joku saattaa muistaa kuulleensa tämän jutun kansanedustaja Markku Rossin suusta, mutta kyllähän sen yleissivistyskin jo kertoo, että sana vääntyy suussamme muotoon: "Kualikiäryle." Niin se taitaa olla, että Savo on meidän itäsuomalaisten lahja Suomelle ja Suomen lahja maailmalle. Siispä savolaista metal-musiikkia Teille, enjoy!
viikonloppuni siis vierahti juhlimisen merkeissä. Perjantaina olimme ystäväni Sannan kanssa paikallisessa juottolassa, jo edellisissä postauksissani hypettämässä Carnevalissa. Kuulin muuten hurjan huhun, että ajettaessa ysitietä ass-joen ohi kohtaa kyltin, jossa mainostetaan Suonenjoen kaupunginhotelli Carnevalia... Kuinka alas big shitymme voikaan oikein vajota ja miten paljon meitä asukkaita pitääkään nolata tuollaisilla kylteillä?
Menimme kuitenkin anonyymien henkilöiden seuraan josta nautimme suunnattomasti heidän pohdiskellessaan toistona "Eikö tuo olekaan Boogie, onko se vale-Boogie"-juttuja liittyen kaupunginhotellimme pokeihin. Pitkitimme Carne-kärsimysnäytelmää yhteen, jolloin rappiotilasta tuli liian ylitsepääsemätön ja lähdimme nukkumaan.
Sitten tein itsestäni taas melkein julkkiksen rikkomalla alkomahooli-pullon Jkl:n asemalle ja jouduin sietämään mummojen hyvin ilkeitä katseita, jotka varmasti haukkuivat minua nuorisorikolliseksi.. Minulla on varmasti ylläni sen aseman jonkinlainen kirous, sillä olen myös kaatunut siellä erään nuoren hepun päälle. Tai sitten minulla vain on se jokin.
Illalla löysimme Sannan kaverista oikean herrasmiehen, joka kuskasi meidät syömään ja tarjosi ruoat! Ihmeellistä! Ilta jatkui Omenahotellilla tapahtuneiden meikkien korjailun ja vaattteiden vaihdon jälkeen, kun jännitimme pääsyä k-20 Kharmaan. Olimme kuulleet, että erityisesti (nätit) naispuoliset henkilöt saattavat saada pokejen hyväksynnän, vaikka eivät ikäkriteerejä täyttäisikään. No, kun pokelle sitten henkkarit näytettyämme hymyilimme nätisti ja kerroimme tulleemme Kuopiosta asti, oli se tarpeeksi hyvä syy päästä sisään, JESS! Kharma oli sitä mitä odotimmekin; übercool. En halua nyt mainostaa liikaa, joten jos haluatte tietää lisää, käykää katsomassa paikan sivut.
Aluksi ihmettelimme, kun paikka oli täynnä juuri hameväkeä, eikä miehiä ollut kuin kourallinen, mutta illan vanhetessa alkoi molempia sukupuolia olla edustettuna. Nautimme hyvästä musiikista viipymällä tanssilattialla suurimman osan aikaa. Sitten teimme vikaliikkeen: lähdimme jatkamaan iltaa laajentuneella seurueella kehuttuun Pub Katseeseen... Joka oli hienoinen pettymys. Paikan ulkonäöstä tuli mieleen lähinnä adjektiivi 'räkälä' ja jokainen neliösentti oli tehokkaasti täytetty sekoilevalla ihmismassalla. Ainoa siisti asia oli tanssilavalla olleet kaksi tankoa, joista allekirjoittanut oli aivan liekeissä, ehkä vähän liiankin.. Sanotaan nyt vain, että niihin liittyi pyörähdys-incidentti, josta seurasi ruumiita. Mutta vahingosta viisastuneena tiedämme seuraavalla kerralla, minne ei kannata mennä.
Kun lähtö nukkumaan tapahtui joskus kolmelta ja hotellihuone piti luovuttaa samana aamuna 12, oli univelan määrä taas kasvussa. Viime yön noin yhdeksän tunnin uni ei riittänyt maksuksi, joten suuntaan varmaan tuossa ysin pintaan (eli puolen tunnin päästä) taas sängyn puolelle ja unien maailmaan. Tänä aamuna äikän preliin herääminen oli niin tuskallista, että edes yleisillä hygienia-vaatimuksilla ei ollut mitään vaikutusta minuun. En edes pessyt naamaa tai hampaita, nousin ylös, vaihdoin vaatteet, harjasin jopa hiukset ja lähdin skoleen. Mutta huomenna on vapaapäivä.. Jolloin ohjelmassa on lenkki ex-boyfriendin äidin kanssa, hurjaa, eikös?
Halusin vielä tähän loppuun lisätä biisin, jonka olen meinannut jo kauan liittää blogiini, mutta en ole löytänyt sopivaa aasinsiltaa. No, puhuimme lauantaina erään mieshenkilön kanssa suomen eri murteista ja minua pyydettiin ilmaisemaan asioita savoksi. En osaa sinällään puhua savoa, ellen ota sellaista läppä-ääntä ja roolia (=vanha savolainen ukko), enkä kokenut sitä sopivaksi moisessa tilanteessa. Mutta esitin keskustelukumppanilleni kuitenkin mielestäni hyvin yksinkertaisen kysymyksen: Miten sanotaan kaalikääryle savoksi? Joku saattaa muistaa kuulleensa tämän jutun kansanedustaja Markku Rossin suusta, mutta kyllähän sen yleissivistyskin jo kertoo, että sana vääntyy suussamme muotoon: "Kualikiäryle." Niin se taitaa olla, että Savo on meidän itäsuomalaisten lahja Suomelle ja Suomen lahja maailmalle. Siispä savolaista metal-musiikkia Teille, enjoy!
Aatelisnenän addiktiot
Seuraajani,
unohdin mainita addiktioistani hajuvedet, komeiden brittimiesten kuvat sekoittivat pääni niin täydellisesti.. Mutta vielä pahemmin menen sekaisin, jos pääsen viettämään aikaa ilman valvontaa tavaratalojen hajuvesiosastoille. Otin teille kuvan todisteeksi ylpeydenaiheestani, parfyymihyllystäni, joka todistaa, kuinka material girl tämän asian suhteen olen.
Tuolta hyllyltä löytyvät suosikit ovat Laura Biagiottin Laura - sillä nimellä ei ole mitään tekemistä asian kanssa, nimi voisi ihan hyvin olla vaikka Yrmeli ja silti fanittaisin tuoksua - ja Calvin Kleinin One summer. NAM.
Ja koska olen asialleni omistautunut ihminen, tunnistaa hienostunein hajuaistein varustettu aatelisnenäni myös upeimmat miesten parfyymit. Tietysti tutun ja turvallisen Axen Dark temptation saa minut pyörälle päästäni, mutta jos mahdollisesta vastaantuleva Prinssi Uljas tuoksuu Burberryn Brit for menille, alkaa tämän tytön jalat muuttua kummallisesti ylikeitetyksi spagetiksi. Pitääpä siis varoa tällaisia yksilöitä..
Seuraavaksi haluaisin tehdä taas uuden listauksen.. Nimittäin ass-joen lukion 2010 abien freskon parhaista puhekuplista. Siispä, edellä mainitun aiheen top-3:
- "Dammsugare on pölynimuri ja jos ottaa yhden m:n pois tulee naisenimu." by ruotsinmaikkamme Kaarina Niinivaara, joka ei edes tajunnut sanoneensa jotain hulvatonta, vaikka koko luokka hajosi letkautukselle
- "Kato, kullitetut kengät." by liikunnanmaikkamme Helena "Hellu" Jäntti, joka ihmetteli frendini Mervin kultaisia kenkiä Wanhojen päivänä
- "Tässä on tämmönen raflesika.." (henkilökohtainen suosikkini) by Joona K., joka esitteli meille ykkösen bilsantunnilla kukkaa, jonka kuvatekstissä luki: "Raflesiat voivat kasvaa jopa niin ja niin isoiksi." Eli Joonan logiikka kulki seuraavasti: Monikko on raflesiat, siis yksikkömuoto kuuluu raflesika!
Oh, haluaisin kirjoittaa vielä vaikka kuinka paljon ja vaikka mistä, kuten hurjan bileviikonlopun tapahtumista, jotka jättivät niskan ja voitteko kuvitella, KAULAN erittäin helliksi. Niin ja kun mainitsin kaulan, kyseessä ei tietenkään ole mikään pölynimuri-fritsuihin liittyvä juttu, vaan yksinkertaisesti liiasta tanssin pyörteissä tapahtuneesta pään heilauttelusta ja hiusten hulmuttelusta seurannut jumi. Mutta kirjoitan aiheesta lisää vähän myöhemmin, yritän välttää liian pitkiä postauksia, jotta tuhatpäisen lukijakuntani mielenkiinto jaksaa pysyä yllä. Totta kai juttuni ovat kovin intressantteja ja tärkeitä mm. maailmanrauhan kannalta (!), mutta saatan kuvitella, että miespuoliset blogini seuraajat eivät välttämättä aina ole hirveän innostuneita vaikkapa juuri hajuvesiin liittyvistä riipusteiluista.
Laitan vielä äkkiä viikon teema-aiheeseen, addiktioihin(i) liittyvän - varmasti miestenpuolikkaidenkin silmää miellyttävän - kuvan, nimittäin selästä avonaiset vaatteet! <3
Saatan kirjoitella illemmalla vielä lisää viikonlopun tapahtumista, mutta nyt tungen aatelisnenäni koulukirjoihin ylioppilaskokeita ja seuraavia prelejä (tänään oli äidinkieli) odotellessa.
Ciao!
Addiktioita
Hyvät seuraajat,
tämän viikon teemaksi on muodostunut jostain mystisestä syystä addiktiot. Kuten toinen viikon sitaatti Xzibitin sanomana kuuluu, liikaa mitä tahansa voi tehdä sinusta riippuvaisen. Myönnettäköön tämä nyt kovaa ja korkealta yhteen ääneen: kaikki me olemme riippuvaisia jostain. Toiset näkyvämmin ja yleisimmistä asioista, kuten alkomahoolista ja nikotiini-tuotteista. Itse en ainakaan myönnä olevani addiktoitunut kumpaankaan pirulliseen aineeseen, mutta tunnistan itsestäni yhden jos toisenkin riippuvuuden aiheuttajan. Siispä listaan niitä Teidän iloksenne.
Sivu, jonka joudun tarkastamaan lähes päivittäin (koska voin liioittelematta sanoa, että olen ainut oikea truu fani): http://robertpattinson.org/
Biisi, johon en koskaan kyllästy ja joka on täydellisen nerokkaasti hiotun passiivis-aggressiivisen masis-musiikin kulminaatio:
(Leo DiCaprio = lurvvvvvvvvvvvvvvvvvvv)
Lempiherkkuni: Daim-suklaa, suklaajäätelö ja taco-sipsit + medium salsa
Liikuntamuoto: Tanssi (lauantain hurjan tanssirupeaman jäljiltä on niskat ihan jukelissa, pitäisi oppia olemaan leiskauttamasta hiuksia liikaa)
Kirjat, jotka voi lukea uudestaan ja uudestaan: S. E. Hinton: Me kolme ja jengi
Kira Poutanen: Ihana meri
..Ja niin edespäin. Jos alkaisin tehdä listaa hottis-miehistä, joiden kuolaamiselle olen addiktoitunut, ei moiseen puuhaan riittäisi palsta jos toinenkaan. Mutta mainittakoon nyt, että päällimmäisenä ovat brittien kaksi ylijumalaa, Robert Pattinson ja Ed Westwick, huokaus.
Olenko jo muistanut valittaa ja ihmetellä suureen ääneen, miten väärin on kun yhdellä suhteellisen pienellä kansakunnalla, kuten briteillä, on kaksi maailman kuuminta miestä?
Tiedän, maailma on vääryyksiä täynnä..
Jätän teidät pohtimaan omia addiktioitanne ja lähden itse haikailemaan brittimiehien perään sekä hukuttamaan murheen alhoni freskon työstämiseen.
Aloha!
tämän viikon teemaksi on muodostunut jostain mystisestä syystä addiktiot. Kuten toinen viikon sitaatti Xzibitin sanomana kuuluu, liikaa mitä tahansa voi tehdä sinusta riippuvaisen. Myönnettäköön tämä nyt kovaa ja korkealta yhteen ääneen: kaikki me olemme riippuvaisia jostain. Toiset näkyvämmin ja yleisimmistä asioista, kuten alkomahoolista ja nikotiini-tuotteista. Itse en ainakaan myönnä olevani addiktoitunut kumpaankaan pirulliseen aineeseen, mutta tunnistan itsestäni yhden jos toisenkin riippuvuuden aiheuttajan. Siispä listaan niitä Teidän iloksenne.
Sivu, jonka joudun tarkastamaan lähes päivittäin (koska voin liioittelematta sanoa, että olen ainut oikea truu fani): http://robertpattinson.org/
Biisi, johon en koskaan kyllästy ja joka on täydellisen nerokkaasti hiotun passiivis-aggressiivisen masis-musiikin kulminaatio:
(Leo DiCaprio = lurvvvvvvvvvvvvvvvvvvv)
Liikuntamuoto: Tanssi (lauantain hurjan tanssirupeaman jäljiltä on niskat ihan jukelissa, pitäisi oppia olemaan leiskauttamasta hiuksia liikaa)
Kirjat, jotka voi lukea uudestaan ja uudestaan: S. E. Hinton: Me kolme ja jengi
Kira Poutanen: Ihana meri
..Ja niin edespäin. Jos alkaisin tehdä listaa hottis-miehistä, joiden kuolaamiselle olen addiktoitunut, ei moiseen puuhaan riittäisi palsta jos toinenkaan. Mutta mainittakoon nyt, että päällimmäisenä ovat brittien kaksi ylijumalaa, Robert Pattinson ja Ed Westwick, huokaus.
Olenko jo muistanut valittaa ja ihmetellä suureen ääneen, miten väärin on kun yhdellä suhteellisen pienellä kansakunnalla, kuten briteillä, on kaksi maailman kuuminta miestä?
Jätän teidät pohtimaan omia addiktioitanne ja lähden itse haikailemaan brittimiehien perään sekä hukuttamaan murheen alhoni freskon työstämiseen.
Aloha!
torstai 21. tammikuuta 2010
Minne ovat kaikki herrasmiehet menneet?
Parhaat riipusteluitani tihrustavat lukijat,
onko kukaan teistä koskaan kyseenalaistanut, minne kaikki herrasmiehet ovat hävinneet? Olimme abiturilaiden kanssa tänään huikean suuren lukiomme auditoriossa suorittamassa jonkinlaista penkkari-harjoitusta (harjoittelimme menemistä 4-5 hlön riveihin, kyllä, tälle tasolle olemme lukiossa yltäneet), kun minä, rakastettu reportterinne, ja eräs anonyymina pysyttelevä henkilö (se tyttö, joka uhmasi tänään luontoäidin jäätävää pakkaskeliä laittamalla minihameen kouluun) aloimme pohtia asiaa toden teolla. Homma lähti liikkeelle siitä, kun luokkamme kruunaamaton prinsessa ja pikkublondi Maiju yritti siirtää massiivista flyygeliä, eikä kukaan lähellä seisovista toimettomista abien prinssikandidaateista mennyt apuun, edes kun kekseliäs reportterinne heitä hienovaraisesti tähän toimintaan kannusti. No, yksi gentlemannin piirteet täyttävä henkilö tähän tehtävään kuitenkin löytyi, tosin hän edustaa väärää sukupuolta (olen melko varma, että hän on nainen) ja tottelee nimeä Kati.
Varmasti moni luokkalaisemme muistaa tuon marraskuisen aamun kun lähdimme Studia-messuille ja olimme hakemassa matkalle purtavaa YA:lta. Kun opomme pyysi riskejä poikia kantamaan eväslootia linkkuun, eivät luokkamme miehenpuolikkaat liikauttaneet suomuista eväänsäkään - ja niin moni kun heistä kehuu käyvänsä salilla ja leikkii jonkin sortin supermiestä - vaan innokkaasti hyppäsi Kati pystyyn ja kävi hanakasti toimeen haboinensa. JESS!
Ass-joen aito herrasmies (tai rouvasnainen) Kati!
Muistan joskus muinaisella kivikaudella, eli luultavasti silloin kun olin vielä yläasteella ja säälittävä teenager, kun hiipparoin junaan määränpäänäni stadi, ja silloin tapahtui jotain kummallisuuksia. Nuori jeppe piti minulle ovea auki ja soi vielä hymynkin ilahduttamaan päivääni, WHAT? Oliko tuo kyseinen herrasmiesliigalainen eläintarhasta tai luonnontieteellisestä museosta karannut, sillä havainnoista päätellen herrasmiehet ovat katoava, elleivät jo sukupuuttoon kuollut luonnonvara. Edellisessä kappaleessa mainitsemani minihame-tyttö uskalsi lausua ääneen hurjan ehdotuksen, että gentlemannit olisivat kadonneet Suomesta. Itse yritin hillitä neitiä toivomalla, että toivottavasti ilmiö olisi vain suonenjokelainen, ei koko maan laajuinen. Paitsi no, ilmaus "ladies and gentlemen" on nykyään vääntynyt muotoon "ladies and playboys". PELURIT KYYKKYYN, HERRASMIEHET TAKAISIN!!
Onko liikaa pyydetty, että joku miehenkuvatus joskus aukaisisi hymyillen oven, kun kannamme painavia Fendin Spy bägejämme? Tosin nykyään mahdollisilla herrasmiesten havaintopaikoilla on lähinnä liukuovia; ehkä tämä on yksi gentlemannien sukupuuttoon johtaneista syistä. Voisivatko miehet tarjota drinkkien sijaan viiden ruokalajin illalisia fiineissä ravintoloissa? Eikö kouluumme voisi laittaa pukupakkoa, sillä miehet ovat aina komeimmillaan ja tyylikkäimmillään mustissa puvuissa. Sellaisten iskulauseiden, kuten "sinulla on kuuma asu", sijaan kaksilahkeiset voisivat alkaa viljelemään hienostuneempia ilmauksia, tyyliin: "Oi kaunis sulolintunen ja palvottu jumalatar, mahtanevatko vanhempasi olla varkaita, kun he ovat varastaneet kaikki tähdet taivaalta tuikkimaan Sinun silmiisi?" Jos tuolla ei saa tytön polvia veteliksi, niin sitten asianomaisella leidillä on joko proteesit tai tekonivelet.
Taitaa olla aika taas järjestää uusi kansanliike, tällä kertaa emme vaadi niinkään paljon kuin ympärivuorokautista varastoa suklaajäätelöä kauppoihin jottei tuo jumalten herQ pääsisi loppumaan. Nyt olemme naisten asialla ja meidän on aika alkaa ruinaamaan herrasmiehiä takaisin! Ehkä voisimme lähettää opestusministerille ja tasavallan presidentille kirjeet, jossa vaadimme pakollista "Kuinka käyttäydytään kuin aito gentlemanni"-kurssia toisen asteen kouluihin, kenties jo yläasteelle.
Mutta ennen kuin saamme muutoksen asioihin, on meidän kenties vaan turvauduttava haikaillen mustavalkofilmeihin, huoh.
Ps. Nuoret poijjaat voisivat ottaa oppia portsareista, jotka ovat selviä herrasmiehiä. He kun auttavat aina leideille takin päälle ja kantavat miehetkin ulos baarista, jos he poistumisessaan apua tarvitsevat. Hienoa poket!
onko kukaan teistä koskaan kyseenalaistanut, minne kaikki herrasmiehet ovat hävinneet? Olimme abiturilaiden kanssa tänään huikean suuren lukiomme auditoriossa suorittamassa jonkinlaista penkkari-harjoitusta (harjoittelimme menemistä 4-5 hlön riveihin, kyllä, tälle tasolle olemme lukiossa yltäneet), kun minä, rakastettu reportterinne, ja eräs anonyymina pysyttelevä henkilö (se tyttö, joka uhmasi tänään luontoäidin jäätävää pakkaskeliä laittamalla minihameen kouluun) aloimme pohtia asiaa toden teolla. Homma lähti liikkeelle siitä, kun luokkamme kruunaamaton prinsessa ja pikkublondi Maiju yritti siirtää massiivista flyygeliä, eikä kukaan lähellä seisovista toimettomista abien prinssikandidaateista mennyt apuun, edes kun kekseliäs reportterinne heitä hienovaraisesti tähän toimintaan kannusti. No, yksi gentlemannin piirteet täyttävä henkilö tähän tehtävään kuitenkin löytyi, tosin hän edustaa väärää sukupuolta (olen melko varma, että hän on nainen) ja tottelee nimeä Kati.
Varmasti moni luokkalaisemme muistaa tuon marraskuisen aamun kun lähdimme Studia-messuille ja olimme hakemassa matkalle purtavaa YA:lta. Kun opomme pyysi riskejä poikia kantamaan eväslootia linkkuun, eivät luokkamme miehenpuolikkaat liikauttaneet suomuista eväänsäkään - ja niin moni kun heistä kehuu käyvänsä salilla ja leikkii jonkin sortin supermiestä - vaan innokkaasti hyppäsi Kati pystyyn ja kävi hanakasti toimeen haboinensa. JESS!
Muistan joskus muinaisella kivikaudella, eli luultavasti silloin kun olin vielä yläasteella ja säälittävä teenager, kun hiipparoin junaan määränpäänäni stadi, ja silloin tapahtui jotain kummallisuuksia. Nuori jeppe piti minulle ovea auki ja soi vielä hymynkin ilahduttamaan päivääni, WHAT? Oliko tuo kyseinen herrasmiesliigalainen eläintarhasta tai luonnontieteellisestä museosta karannut, sillä havainnoista päätellen herrasmiehet ovat katoava, elleivät jo sukupuuttoon kuollut luonnonvara. Edellisessä kappaleessa mainitsemani minihame-tyttö uskalsi lausua ääneen hurjan ehdotuksen, että gentlemannit olisivat kadonneet Suomesta. Itse yritin hillitä neitiä toivomalla, että toivottavasti ilmiö olisi vain suonenjokelainen, ei koko maan laajuinen. Paitsi no, ilmaus "ladies and gentlemen" on nykyään vääntynyt muotoon "ladies and playboys". PELURIT KYYKKYYN, HERRASMIEHET TAKAISIN!!
Onko liikaa pyydetty, että joku miehenkuvatus joskus aukaisisi hymyillen oven, kun kannamme painavia Fendin Spy bägejämme? Tosin nykyään mahdollisilla herrasmiesten havaintopaikoilla on lähinnä liukuovia; ehkä tämä on yksi gentlemannien sukupuuttoon johtaneista syistä. Voisivatko miehet tarjota drinkkien sijaan viiden ruokalajin illalisia fiineissä ravintoloissa? Eikö kouluumme voisi laittaa pukupakkoa, sillä miehet ovat aina komeimmillaan ja tyylikkäimmillään mustissa puvuissa. Sellaisten iskulauseiden, kuten "sinulla on kuuma asu", sijaan kaksilahkeiset voisivat alkaa viljelemään hienostuneempia ilmauksia, tyyliin: "Oi kaunis sulolintunen ja palvottu jumalatar, mahtanevatko vanhempasi olla varkaita, kun he ovat varastaneet kaikki tähdet taivaalta tuikkimaan Sinun silmiisi?" Jos tuolla ei saa tytön polvia veteliksi, niin sitten asianomaisella leidillä on joko proteesit tai tekonivelet.
Taitaa olla aika taas järjestää uusi kansanliike, tällä kertaa emme vaadi niinkään paljon kuin ympärivuorokautista varastoa suklaajäätelöä kauppoihin jottei tuo jumalten herQ pääsisi loppumaan. Nyt olemme naisten asialla ja meidän on aika alkaa ruinaamaan herrasmiehiä takaisin! Ehkä voisimme lähettää opestusministerille ja tasavallan presidentille kirjeet, jossa vaadimme pakollista "Kuinka käyttäydytään kuin aito gentlemanni"-kurssia toisen asteen kouluihin, kenties jo yläasteelle.
Mutta ennen kuin saamme muutoksen asioihin, on meidän kenties vaan turvauduttava haikaillen mustavalkofilmeihin, huoh.
Ps. Nuoret poijjaat voisivat ottaa oppia portsareista, jotka ovat selviä herrasmiehiä. He kun auttavat aina leideille takin päälle ja kantavat miehetkin ulos baarista, jos he poistumisessaan apua tarvitsevat. Hienoa poket!
keskiviikko 20. tammikuuta 2010
Lopetus tarinalle
Sielu jäässä (osa 2)
Oli jo yö, lohduttavan pimeä ja salaisuudet helmoihinsa
kätkevä yö, kun saatoin Prinssiä hänen kotiinsa. Kohta aurinko taas nousisi, se
paljastaisi maailman kaikessa rumuudessaan ja julmuudessaan, mutta samalla sen
lempeä valo pehmentäisi ja yrittäisi sulattaa ihmisten sisimmät. Yö oli viileä
ja taivas tähtikirkas. Mietin onko todella niin, että pimein hetki on juuri
ennen auringonnousua. Elämässäkin? ”Luuletko että on olemassa ihmisiä, jotka
joutuvat kantamaan enemmän kipua toisten onnen puolesta?” Kävelimme hiljaa
eteenpäin, Prinssini taluttaessa hänen pyöräänsä. ”Ehkä. Tai ehkä toiset ovat
heikompia kantamaan taakkaansa.” ”Joten olen mielestäsi heikko?” Hän pysähtyi
ja kääntyi katsomaan minua. Sitten hän parkkeerasi pyöränsä keskelle tietä,
käveli luokseni ja laittoi kätensä kehystämään kasvojani, jotka hän nosti kohti
omiaan. ”Minun mielestäni sinä olet ollut niin vahva, että olet kantanut tätä
taakkaa jo kauan yksin. Mutta ehkä sinun on nyt aika jakaa se kanssani.”
Tartuin hänen vahvoihin käsiinsä ja nojasin otsaani hänen leukaansa. ”Mutta
entä jos en jaksa kantaa sitä sittenkään? Entä jos olenkin heikko?” Suru ja
ahdistus tuntuivat murtavan minut alleen kuin aalto, vaikka nojasinkin vankkaa
kalliota vasten. Prinssi oli hetken hiljaa, saatoin melkein kuulla kuinka
ajatukset humisivat hänen kauniissa päässään. Sitten hän nosti katseeni taas
miettiväisiin, hiukan surumielisiin silmiinsä. ”Sitten minä kannattelen sinua.
Minä olen vahva sinun puolestasi. Minä olen sydämesi joka sykkii ja keuhkosi
jotka hengittävät ja minä pidän sinut pystyssä. Minä rakastan sinua.” Yritin
hymyillä, yritin saada sen riittämään. Mutta halusin vielä jotain. ”Etkö voisi
viedä minua vain pois?” Hän mietti taas, katsoi välillä jonnekin kaukaisuuteen,
mutta sitten katse tarkentui. ”Lähtekäämme sitten, mutta sinne on jonkun
matkaa”, Prinssi varoitti. ”Ei se mitään, meillä on pyörä. Ja toisemme.
Rakkaani.”
Aamu
alkoi jo sarastaa, kun kiipesimme kallion laelle johtavaa polkua. Ilma oli
nousevan auringon valossa kuulas ja kirpeä, täydellinen syysaamu. Ruska oli
komeimmillaan puissa, kun astelimme ulos metsästä. Ihmettelin kaikkea tuota
luonnon jylhyyttä, aivan kuin olisin vasta aukaissut silmäni ja nähnyt maailman
kaikessa kauneudessaan. Punaiset lehdet muistuttivat minua ikkunalautamme
pelargonioista, jotka nyt tekivät luultavasti jo kuolemaa talven koputellessa
halkeilevamaaliselle ovellemme. Karistin mielestäni pois tuon talon kuvan,
vankilan johon en enää ikinä palaisi. Prinssini oli jättänyt pyöränsä
jyrkänteen alapuolelle, olisi ollut liian vaivalloista raahata sitä ylös.
Kalliosta hehkui viileys, kun lähestyimme reunaa, jonka laidalta jäimme
katsomaan alas. Kaukana levittäytyi metsäinen maisema, jota rikkoivat kuin
huolimattomasti ympäriinsä sirotellut järvet ja pienet talot. Aivan
alapuolellamme oli kuitenkin lohkareista kivikkoa, jonka välistä pilkisti ehkä
muutama syksyn otteessa vielä sinnittelevä kasvi. Mutta kaikki näytti
kauniimmalta kuin ennen, ilmakin oli helpompaa hengittää. Tartuin Prinssin
käteen, kummatkin pidimme toisistamme kovasti kiinni. Mietimme hetken omiamme,
minä rikoin hiljaisuuden. ”Entä jos tuolla alhaalla onkin pimeää?” katsoin
häntä. ”Pimeää?” hän toisti. ”Ei rakas, ei siellä ole pimeää. Kun aurinko
nousee, sen säteet lämmittävät noita kiviä, niin että pienet liskot voivat
tulla lämmittelemään niille ja kukat voivat kurottaa kohti valoa. Ei rakkaani,
tuolla alhaalla on elämä ja valo”, hän sanoi hiljaa, ja osoitti kiviä vakavana.
Niin, todellakin, nyt kun katsoin sinne, tuntui aivan kuin siellä olisi
sykkinyt kultainen valon virta, joka mutkitteli kiven järkäleiden välissä.
Katsoin häntä vielä pitkään, niin että muistaisin. Suutelin häntä vielä
pidempään, jotta hän tietäisi mitä tunnen. Sitten vielä kerroin sen hänelle.
Katsoimme toisiamme, eikä välillämme ollut enää mitään. Olimme vapaita, täynnä
intoa, onnea ja lämpöä, olimme kuolemattomia. ”Nytkö?” Hän kysyi, puristaen yhä
lujempaa kättäni. ”Nyt.” Mutta emme me hypänneet. Jos joku olisi ollut
näkemässä, hän olisi kuvaillut meidän enemmänkin lentäneen kohti valoa.
sunnuntai 17. tammikuuta 2010
Täydellisii naisii
"Mist alkaisin Mist niit täydellisii naisii Onks niit muuallaki ku nelosel maanantaisin"
Kapasiteettiyksikkö ft. Illi - Yksin mut en yksinäinen
- Jep, olen täällä pojat, come and get me!
Leipuri Hiiva, hän asuu Jäppiläntiellä...
Rakkaat palvojani,
haluaisin ottaa nyt hieman palstatilaa hehkuttaakseni viikonlopun saavutustani: leivoin kaksi kakkua! En tietenkään ole mikään Leipuri Hiiva, mutta ei minulla ole kyllä peukalo keskellä kämmentäkään. Siis katsokaa ja ihmetelkää, suklaa-appelsiinikakku à la Laura:
Toinen leipuritaidonnäytteeni on herkullinen juustokakku sitruunakreemillä kruunattuna. Mutta koska kyseinen teos ei ole varsin silmiä hivelevä näky, en liitä sitä tähän mukaan. Mutta mitäs sen väliä, kun tuote maistuu namille - ja on siinä tietysti kaloreitakin ruokkimaan yhden Afrikan maan nälkäänäkevät lapset.
Mutta mikä parasta: kun te, arvoisat lukijani, saatte vain kuolailla ihanille leivoksilleni, minä saan mussuttaa niitä suurella mielihyvällä ja tulla sokerihumalaan. HAH.
Menkää nyt ja kuolkaa kateudesta.
haluaisin ottaa nyt hieman palstatilaa hehkuttaakseni viikonlopun saavutustani: leivoin kaksi kakkua! En tietenkään ole mikään Leipuri Hiiva, mutta ei minulla ole kyllä peukalo keskellä kämmentäkään. Siis katsokaa ja ihmetelkää, suklaa-appelsiinikakku à la Laura:
Toinen leipuritaidonnäytteeni on herkullinen juustokakku sitruunakreemillä kruunattuna. Mutta koska kyseinen teos ei ole varsin silmiä hivelevä näky, en liitä sitä tähän mukaan. Mutta mitäs sen väliä, kun tuote maistuu namille - ja on siinä tietysti kaloreitakin ruokkimaan yhden Afrikan maan nälkäänäkevät lapset.
Mutta mikä parasta: kun te, arvoisat lukijani, saatte vain kuolailla ihanille leivoksilleni, minä saan mussuttaa niitä suurella mielihyvällä ja tulla sokerihumalaan. HAH.
Menkää nyt ja kuolkaa kateudesta.
perjantai 15. tammikuuta 2010
Hajuvesimainosten luvattu satumaa
Rakkaat lukijat,
onko joku samaa mieltä kanssani, vai olenko yksin maailmassa ajatellessani, että tämä mainos on tosi upea:
Miksikö? Koska se on romanttinen, herkkä, kaunis, siinä on annosteltu juuri sopivan kokoisella kauhalla intohimoa ja kiihkoa. Ja kaikkein eniten: Mitä hemmettiä tuollainen mainos tekee Atrian nimikkeen alla? Mutta meitä on tietysti moneen junaan ja joku meni vetämään kyseisestä klipistä herneen nekkuun ja tunkemaan kepin sinne, minne aurinko ei paista. Kuten joku Youtubessa asian kuvainnollisesti ilmaisi: "Hieno mainos. Tai no, mikä tahansa josta femakkopossut vetää koko hernesadon nenukkiin, saa välittömästi hyväksyntäni."
Muistan lukeneeni itse jostain, että närkästystä aiheutti nuoremman miehen ja vanhemman rouvan yhdessä hengailu. Siis mitä? Ja mekö elämme muka tasa-arvoisessa yhteiskunnassa? Tasa-arvo my ass!
Mutta, tarkoituksenani ei ollut tällä kertaa valittaa maailman vääryydestä. Inspiraation kirjoitustyöhön herätti tällä kertaa juuri edellä mainittu mainos nähtyäni sen taas. Ja koska olen ihminen, joka tykkää tehdä listoja, aloin pohtia parhaiden mainosten top-kolmikkoa. Kisa on vaikea, mutta romanttiseen hermooni sävähdyksen tekevä Atria-pala (huomasitteko miten ovela ilmaus, HAH!) sijoittuu varmaan listan loppuun ja saa kuitenkin pronssia sijalla kolme. Mutta taistelu ensimmäisestä sijasta onkin sitten vaikeampi pala. Kamppailu käydään lempimainostyyppini, hajuvesimainosten välillä. Parfyymit ja niiden adit ovat vain niin upeita. Niissä on kauniita ihmisiä, maalauksellisia kuvia ja mikä tärkeintä, niissä mainostetaan tuoksuja, joita rakastan!
Mutta sanoisin että hopea ei ole häpeä tälle Yves Saint Laurentin Cinéma-spotille. Mikä tässä klipissä on sitten niin upeaa? No ensinnäkin tuo jumalaisen kaunis mekko, jota olen himoinnut vuosia. Tuo hienostunut fiilis ja nuo salskeat sällit puvuissaan. Kaiken kruunaa miesparven keskellä muikistelevan naisen "Ah, olen seksipommi-syöjätär"-ilme. Kyllä ne ranskikset vaan osaa; absolutely faaabulous!
Kullan kotiin vie Armanin Armani Code. Tässä mainoksessa on seksiä enemmän kuin B-luokan pornofilmissä. Tässä mainoksessa kaikki on kohdallaan, musiikkia (Miss-Teeq - Scandalous) myöten. Kaksi kaunista ihmistä, yksi hetki, ei sanoja, vain tekoja ja paljon kertovia katseita. Olen selkä-fani, pakko myöntää. Palvon miehillä jumalaista, täydellisistä lihaksista muotoutunutta ja hienoisesti ruskettunutta selkää. Naisillakin rangan pehmeä kaari ja alaselän kaksi pistettä ovat tosi sexyt. Mainoksessa vilahtaa vallan kaunis selkä ja vallan upea, selän paljastava paljettipuku, jota olen himoinnut vielä kauemmin kuin edellä ollutta Yves Saint Laurentin valkoista rusettipukua. Ah, ehkä minun pitäisikin muuttaa satumaailmastani hajuvesimainosten maailmaan, jossa voisin tuoksua hyvältä, käyttää henkeäsalpaavan kauniita vaatteita ja olla pukumiesten jumaloima.
Nähdään siellä, palvojani!
onko joku samaa mieltä kanssani, vai olenko yksin maailmassa ajatellessani, että tämä mainos on tosi upea:
Miksikö? Koska se on romanttinen, herkkä, kaunis, siinä on annosteltu juuri sopivan kokoisella kauhalla intohimoa ja kiihkoa. Ja kaikkein eniten: Mitä hemmettiä tuollainen mainos tekee Atrian nimikkeen alla? Mutta meitä on tietysti moneen junaan ja joku meni vetämään kyseisestä klipistä herneen nekkuun ja tunkemaan kepin sinne, minne aurinko ei paista. Kuten joku Youtubessa asian kuvainnollisesti ilmaisi: "Hieno mainos. Tai no, mikä tahansa josta femakkopossut vetää koko hernesadon nenukkiin, saa välittömästi hyväksyntäni."
Muistan lukeneeni itse jostain, että närkästystä aiheutti nuoremman miehen ja vanhemman rouvan yhdessä hengailu. Siis mitä? Ja mekö elämme muka tasa-arvoisessa yhteiskunnassa? Tasa-arvo my ass!
Mutta, tarkoituksenani ei ollut tällä kertaa valittaa maailman vääryydestä. Inspiraation kirjoitustyöhön herätti tällä kertaa juuri edellä mainittu mainos nähtyäni sen taas. Ja koska olen ihminen, joka tykkää tehdä listoja, aloin pohtia parhaiden mainosten top-kolmikkoa. Kisa on vaikea, mutta romanttiseen hermooni sävähdyksen tekevä Atria-pala (huomasitteko miten ovela ilmaus, HAH!) sijoittuu varmaan listan loppuun ja saa kuitenkin pronssia sijalla kolme. Mutta taistelu ensimmäisestä sijasta onkin sitten vaikeampi pala. Kamppailu käydään lempimainostyyppini, hajuvesimainosten välillä. Parfyymit ja niiden adit ovat vain niin upeita. Niissä on kauniita ihmisiä, maalauksellisia kuvia ja mikä tärkeintä, niissä mainostetaan tuoksuja, joita rakastan!
Mutta sanoisin että hopea ei ole häpeä tälle Yves Saint Laurentin Cinéma-spotille. Mikä tässä klipissä on sitten niin upeaa? No ensinnäkin tuo jumalaisen kaunis mekko, jota olen himoinnut vuosia. Tuo hienostunut fiilis ja nuo salskeat sällit puvuissaan. Kaiken kruunaa miesparven keskellä muikistelevan naisen "Ah, olen seksipommi-syöjätär"-ilme. Kyllä ne ranskikset vaan osaa; absolutely faaabulous!
Kullan kotiin vie Armanin Armani Code. Tässä mainoksessa on seksiä enemmän kuin B-luokan pornofilmissä. Tässä mainoksessa kaikki on kohdallaan, musiikkia (Miss-Teeq - Scandalous) myöten. Kaksi kaunista ihmistä, yksi hetki, ei sanoja, vain tekoja ja paljon kertovia katseita. Olen selkä-fani, pakko myöntää. Palvon miehillä jumalaista, täydellisistä lihaksista muotoutunutta ja hienoisesti ruskettunutta selkää. Naisillakin rangan pehmeä kaari ja alaselän kaksi pistettä ovat tosi sexyt. Mainoksessa vilahtaa vallan kaunis selkä ja vallan upea, selän paljastava paljettipuku, jota olen himoinnut vielä kauemmin kuin edellä ollutta Yves Saint Laurentin valkoista rusettipukua. Ah, ehkä minun pitäisikin muuttaa satumaailmastani hajuvesimainosten maailmaan, jossa voisin tuoksua hyvältä, käyttää henkeäsalpaavan kauniita vaatteita ja olla pukumiesten jumaloima.
Nähdään siellä, palvojani!
maanantai 11. tammikuuta 2010
Ketään ei luotu kellekään
"Jos sä autat kaikkii, sä oot pimeä. Jos sä autat jotain, niin sun pitää auttaa sitä aina. Jos sä annat jollekin jotain, sä annat sille aina. Jos sul ei oo mitään sä et oo ketään. Jos sä kysyt joltai kerran niin sä kysyt aina. Jos sä tiedät mis mennään, sä oot sinä. Jos sun pitää aina kysyä et mikä on homman nimi, niin sä et oo tyytyväinen ittees. Se mikä on sun on myös muiden. Kato yks asia ja ainut asia mikä meitä yhdistää, on ymmärrys. Ketään ei luotu kellekään."
By Remu Aaltonen Eero Milonoffin näyttelemänä elokuvassa Ganes.
By Remu Aaltonen Eero Milonoffin näyttelemänä elokuvassa Ganes.
sunnuntai 10. tammikuuta 2010
Henkinen krapula ja sielu jäässä
paljon etukäteen hehkuttamani paikallisessa juottolassa vietetty eilisilta ja aamuyö olivat niin hämäriä, että ne jättävät paperilla aina niin sanavalmiin ja luonnollisesti esiintyvän bloggaajanne seisomaan monttu auki. Bailurupeamaan sisältyi mm. iskuyritys keski-ikäiseltä naiselta; "Hei, lähde tanssimaan, sä tanssit niin hyvin.", kahdesti päälleni kaadetut juomat, tanssimista iloliemestä villiintyneen isoveljen ja hänen kaverinsa kanssa... Ja minä tyttö kun odotin mukavaa dance 'till you drop - iltaa BFF:n kanssa. Haluaisin kommentoida edellisiä tapahtumia, mutta henkinen krapulani on ehkä vielä liian kova moiseen suoritukseen. Joten malttakaa mielenne ja siirtykäämme nyt muihin aiheisiin.
Sain viimeisimmästä äikän harjoitusesseestä YO-arvosteluasteikon mukaan 55 pistettä ja täydethän on 60. JESS! Menestyksestäni innostuneena aloin etsimään buduaarini, eli huoneeni, uumenista vanhoja kouluaineita, jotta näkisin miten tasoni on muuttunut. Löysin joskus muinoin lukion ensimmäisenä vuonna kirjoittamani elokuvaesitelmän, josta oli rapsahtanut huikea 6-! Mites sitä sanotaankaan: "Pohjalta on vain yksi tie: ylöspäin." Suureksi ilahdutukseni käsiin sattui myös äidinkielen luovan kirjoittamisen kurssin ajoilta peräisin oleva novellinkuvatus. Olen tähän riipusteluun erittäin tyytyväinen ja pääsin jopa lukemaan sen edellä mainitulla kurssilla ääneen, kun muistaakseni vain kolme teosta sai kyseisen kunnian. Vain yhdessä kohdassa tunnistan tekstissäni tason hienoisen notkahduksen, mutta mitäs pienistä. Ylpeänä siitä, että osaan edes jotain, päätin laittaa kyseisen stoorin tänne teille luettavaksi. Onneksi se löytyy myös koneelta, joten minun ei tarvitse hankkia riemuisasti tenniskyynärpäätä ja jännetupin tulehdusta sitä kirjoittaessani. Jännityksen yllä pysymiseksi pätkäisen sen kuitenkin kahteen osaan. Siispä:
Sielu
jäässä (osa 1)
Istuimme keittiön pöydän ääressä hiljaisuuden vallitessa. Olisin halunnut nauraa, niin absurdi tuo tilanne oli. Olimme perisuomalaisia istumassa perisuomalaisen rintamatalon perisuomalaisessa keittiössä, käkikellon raksutus sopivasti taustaäänenä. Mutta silti mikään ei ollut niin kuin oikeasti olisi pitänyt, roolit olivat nyt väärin päin. Isäni oli kylpyhuoneessa siistimässä itseään ja tuo nainen, tuo kauhea nainen joka oli antanut pimeyden hiipiä taloomme, hääri pöytään kahvia kuin mikäkin kodinhengetär. En antanut hänen hipaistakaan täydellistä Prinssiäni, tuo kosketus olisi saastuttanut hänet ja tartuttanut kuvottavaa raivohulluutta eteenpäin. Prinssini oli kuin maan päälle laskeutunut jumala, hän ei kuulunut tähän paikkaan, ei tähän seuraan. Olin todellakin kuin jääkuningatar. Istuin jääpalatsissani valtaistuimellani, kohmeessa olevien olentojen hyöriessä ympärilläni, sielut täynnä pelkkää ahtojäätä. Mutta vierelläni istui pieni pilkahdus lämpöä ja valoa ja toivoa. Puhdasta hyvää. Halusin hänet pois tästä pimeästä ympäristöstä, niin ettei hänen valonsa sammuisi ja jättäisi minua yksin tukehtumaan tähän saastaan.
(jatkuu myöhemmässä numerossa)
Ja nyt kaikki suurella innolla ja mielenkiinnolla tekemään läksyjä, hus siitä! Tai kuten itse ajattelin, polkemaan kuntopyörällä kuin mikäkin urheiluhullu ja himoliikkuja. Nähdään koulussa tai kylillä, ellei tulla sokeiksi, mutta silloin vaan törmäillään!
Valmistautukaa korvaorgasmiin ja euforiseen haluun syödä hallusinaatioita aiheuttavia sieniä:
lauantai 9. tammikuuta 2010
Lähetäänkö humpalle?
Rakkaat minua palvovat ja päästäväni hohtavaa järjen valoa seuraavat lukijat,
olen ollut viime aikoina kasvavassa määrin katkera, etten päässyt tanssimaan edellisessä postauksessani mainitsemassa Levillä. Syitä tähän olivat niin huono DJ, tupaten täysi tanssilattia kuin tietyn kuukaudenajan aiheuttama armoton tuska vatsassa... Mutta uskolliset seuraajani, ällös huoliko, ratkaisu tuli BFF Sailan ja Suonenjoen ylpeydenaiheen, Carnevalin muodossa. Eilen vielä päivällä tuskailin, kun en saanut tanssiseuraa ass-joen yöhön, mutta illalla löysin humppakaverin ja tänä aamuna viimeiseinkin kipinän, jonka voimin raahautua keskustaan sheikkaamaan.
Lopputulos on siis: pääsen tanssimaan, JESS! Koska suuressa kosmopoliittisessa kaupungissamme valinnanvaraa ei ole paljon, toimii armottoman pyllynpyörityksen näyttämönä Pohjois-Savon parhaiten varjeltu salaisuus. Unohtakaa Kuopion Onnelat ja Jyväskylän Kharma, sillä Suomen suurin ja suosituin bilekeskus löytyy oikeasti korkealle arvostetusta mansikkapääkaupungistamme. Bilehile Paris Hiltonkin näkee kosteita päiväunia Suonenjoen erikoisuudesta, rakkaasta Kardaanistamme, mutta koska hän shoppailuriippuvuutensa takia käyttää aina parin tonnin viikkorahat Gucciin ja Burberryyn, eivät hillot enää riitä lentolippuihin ja night clubimme hurjaan sisäänpääsymaksuun (ennen klo 23.30 euro, tämän jälkeen 3,50 €). Helsinki on pyrkinyt tuon kuuluisan bilepaikkamme himoittuun täydellisyyteen yrittämällä matkia vähän samantapaisella nimellä, Circus. Mutta kuka haluaisi nähdä sirkuseläimiä tai osallistua friikkisirkuksen menoon, kun voi viettää laatuaikaa Hotel Night Club Carnevalissa!
Oman mukavan lisän iltaani tuossa surullisenkuuluisassa paikassa antaa takuuvarmasti kaatuneista juomista tahmea tanssilava, johon kengät jäävät kiinni ja loppuun asti hiotut tanssiliikkeet alkavat muistuttaa kummallista räpiköintiä...
Nähdään tanssilattialla bilehirmut!
olen ollut viime aikoina kasvavassa määrin katkera, etten päässyt tanssimaan edellisessä postauksessani mainitsemassa Levillä. Syitä tähän olivat niin huono DJ, tupaten täysi tanssilattia kuin tietyn kuukaudenajan aiheuttama armoton tuska vatsassa... Mutta uskolliset seuraajani, ällös huoliko, ratkaisu tuli BFF Sailan ja Suonenjoen ylpeydenaiheen, Carnevalin muodossa. Eilen vielä päivällä tuskailin, kun en saanut tanssiseuraa ass-joen yöhön, mutta illalla löysin humppakaverin ja tänä aamuna viimeiseinkin kipinän, jonka voimin raahautua keskustaan sheikkaamaan.
Lopputulos on siis: pääsen tanssimaan, JESS! Koska suuressa kosmopoliittisessa kaupungissamme valinnanvaraa ei ole paljon, toimii armottoman pyllynpyörityksen näyttämönä Pohjois-Savon parhaiten varjeltu salaisuus. Unohtakaa Kuopion Onnelat ja Jyväskylän Kharma, sillä Suomen suurin ja suosituin bilekeskus löytyy oikeasti korkealle arvostetusta mansikkapääkaupungistamme. Bilehile Paris Hiltonkin näkee kosteita päiväunia Suonenjoen erikoisuudesta, rakkaasta Kardaanistamme, mutta koska hän shoppailuriippuvuutensa takia käyttää aina parin tonnin viikkorahat Gucciin ja Burberryyn, eivät hillot enää riitä lentolippuihin ja night clubimme hurjaan sisäänpääsymaksuun (ennen klo 23.30 euro, tämän jälkeen 3,50 €). Helsinki on pyrkinyt tuon kuuluisan bilepaikkamme himoittuun täydellisyyteen yrittämällä matkia vähän samantapaisella nimellä, Circus. Mutta kuka haluaisi nähdä sirkuseläimiä tai osallistua friikkisirkuksen menoon, kun voi viettää laatuaikaa Hotel Night Club Carnevalissa!
Oman mukavan lisän iltaani tuossa surullisenkuuluisassa paikassa antaa takuuvarmasti kaatuneista juomista tahmea tanssilava, johon kengät jäävät kiinni ja loppuun asti hiotut tanssiliikkeet alkavat muistuttaa kummallista räpiköintiä...
Nähdään tanssilattialla bilehirmut!
keskiviikko 6. tammikuuta 2010
Kymppivuosi 2010
Rakkaat seuraajani!
Huikean hurjaa vuotta 2010 teille! Mitäs ehditte lupailla vuoden vaihtuessa ja mikä tärkeintä, ovatko lupaukset pitäneet nämä kuusi ensimmäistä päivää? Itse harkitsin tarkkaan vannoisinko jotain valoja... Mutta koska olen niin täydellinen ja kiltti, en voi luvata oikein mitään, minussa ei ole mitään parannettavaa! Ehkä voisin kuitenkin harkita korpinkynsieni leikkaamista, sillä ne ovat vähän tiellä blogia kirjoittaessa...
Tällä neidillä uusi vuosi vaihtui talvisen bilemaailman keskuudessa: jylhällä Levillä. Lepakkopaikkana toimi Hullu poro-areena ja rikospaikalla oli saamieni tietojen mukaan n. 1200 muutakin juhlijaa. Selväpäisyydeltäni muistan, että mukavaa oli. Tosin kun porukkaa oli noin paljon, olisi järjestelyjen odottanut pelaavan... Mutta mm. jonotus ja DJ kusivat: ennakkolipun ostamisesta ei ollut mitään hyötyä ja vanhan vuoden viimeisiä sekä uuden vuoden ensimmäisiä tunteja siivittivät hurjat "bilemusat", Irina ja Lauri Tähkä. Livemusiikista vastasivat Flinch ja Negative, jotka eivät suoraan sanottuna ole tämän neidin lempimusiikkia... Mutta kaikesta huolimatta hyvässä seurassa on aina hauskaa.
Huomenna tulee sitten taas karun harmaa arki vastaan, kun lähden taas koulutielle uljaalla ratsullani Golfilla. Tänä vuonna sitä sitten valmistutaan koulusta ja lähdetään ulos isoon maailmaan haistelemaan uusia hajuja sekä maistelemaan muita metkuja. Olen huomannut ikäkriisin puhkeavan monella kaverillani: me uljaat abiturilaat ja amiskoiden kasvatit, hienoa vuosikertaa -91, kun täytämme jo 19 vee. Sen voi jo hyvin pyöristää 20, IIK! Ennen kuin huomaakaan, olemme kohta 25 ja iskee neljännesvuosisadan kriisi!
Onko kukaan muuten juhlahulinoiltaan ehtinyt ajattelemaan, mitä penkkareihin laitetaan päälle? Siihenkin on enää reilu kuukausi aikaa. Muistan vielä hyvin kun hurjassa nuoruudessani ala-asteella jättiläisen näköiset abit hurauttelivat kuorma-autoillaan pihalle tanssien maustetyttöjen Wannabeta ja sitten sitä möyrittiin lumessa auton pyörien alla tapellen karkeista.. O tempora! O mores! (= Oi aikoja! Voi tapoja!)
Isäukkoni ehdotti suuressa viisaudessaan ja valaistuksen tilassaan, että kunnioittaisin sukuni perinnettä ja pukeutuisin metsuriksi, kuten velipoijjaat aikoinaan. No, vehkeethän meiltä tietysti löytyisi.. Ja kuten isä aurinkoinen äkkäsi, saisin oman nimikkeenkin: "Olisitko sinä sitten metsurinna." Jep jep. Itselläni on vielä hahmottumassa oleva ajatus, joka liittyy afroperuukkiin... Ja tähän blogiin lisäämääni LakuPekka-kuvaan, päätelkää päissänne mitä itse haluatte. Mutta ei siitä sen enempää.
Nyt jatkakaamme rämpien eteenpäin kohti vuoden 2010 ensimmäisen viikon loppua! Suurimmalle osalle porukkaa voisin sanoa: nähdään huomenna koulussa! Toivottavasti aloitan kevätlukukauden ehtimällä ajallaan koulun penkille...
Huikean hurjaa vuotta 2010 teille! Mitäs ehditte lupailla vuoden vaihtuessa ja mikä tärkeintä, ovatko lupaukset pitäneet nämä kuusi ensimmäistä päivää? Itse harkitsin tarkkaan vannoisinko jotain valoja... Mutta koska olen niin täydellinen ja kiltti, en voi luvata oikein mitään, minussa ei ole mitään parannettavaa! Ehkä voisin kuitenkin harkita korpinkynsieni leikkaamista, sillä ne ovat vähän tiellä blogia kirjoittaessa...
Tällä neidillä uusi vuosi vaihtui talvisen bilemaailman keskuudessa: jylhällä Levillä. Lepakkopaikkana toimi Hullu poro-areena ja rikospaikalla oli saamieni tietojen mukaan n. 1200 muutakin juhlijaa. Selväpäisyydeltäni muistan, että mukavaa oli. Tosin kun porukkaa oli noin paljon, olisi järjestelyjen odottanut pelaavan... Mutta mm. jonotus ja DJ kusivat: ennakkolipun ostamisesta ei ollut mitään hyötyä ja vanhan vuoden viimeisiä sekä uuden vuoden ensimmäisiä tunteja siivittivät hurjat "bilemusat", Irina ja Lauri Tähkä. Livemusiikista vastasivat Flinch ja Negative, jotka eivät suoraan sanottuna ole tämän neidin lempimusiikkia... Mutta kaikesta huolimatta hyvässä seurassa on aina hauskaa.
Huomenna tulee sitten taas karun harmaa arki vastaan, kun lähden taas koulutielle uljaalla ratsullani Golfilla. Tänä vuonna sitä sitten valmistutaan koulusta ja lähdetään ulos isoon maailmaan haistelemaan uusia hajuja sekä maistelemaan muita metkuja. Olen huomannut ikäkriisin puhkeavan monella kaverillani: me uljaat abiturilaat ja amiskoiden kasvatit, hienoa vuosikertaa -91, kun täytämme jo 19 vee. Sen voi jo hyvin pyöristää 20, IIK! Ennen kuin huomaakaan, olemme kohta 25 ja iskee neljännesvuosisadan kriisi!
Onko kukaan muuten juhlahulinoiltaan ehtinyt ajattelemaan, mitä penkkareihin laitetaan päälle? Siihenkin on enää reilu kuukausi aikaa. Muistan vielä hyvin kun hurjassa nuoruudessani ala-asteella jättiläisen näköiset abit hurauttelivat kuorma-autoillaan pihalle tanssien maustetyttöjen Wannabeta ja sitten sitä möyrittiin lumessa auton pyörien alla tapellen karkeista.. O tempora! O mores! (= Oi aikoja! Voi tapoja!)
Isäukkoni ehdotti suuressa viisaudessaan ja valaistuksen tilassaan, että kunnioittaisin sukuni perinnettä ja pukeutuisin metsuriksi, kuten velipoijjaat aikoinaan. No, vehkeethän meiltä tietysti löytyisi.. Ja kuten isä aurinkoinen äkkäsi, saisin oman nimikkeenkin: "Olisitko sinä sitten metsurinna." Jep jep. Itselläni on vielä hahmottumassa oleva ajatus, joka liittyy afroperuukkiin... Ja tähän blogiin lisäämääni LakuPekka-kuvaan, päätelkää päissänne mitä itse haluatte. Mutta ei siitä sen enempää.
Nyt jatkakaamme rämpien eteenpäin kohti vuoden 2010 ensimmäisen viikon loppua! Suurimmalle osalle porukkaa voisin sanoa: nähdään huomenna koulussa! Toivottavasti aloitan kevätlukukauden ehtimällä ajallaan koulun penkille...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
