Henkinen krapula ja sielu jäässä

Arvoisat lukijani,

paljon etukäteen hehkuttamani paikallisessa juottolassa vietetty eilisilta ja aamuyö olivat niin hämäriä, että ne jättävät paperilla aina niin sanavalmiin ja luonnollisesti esiintyvän bloggaajanne seisomaan monttu auki. Bailurupeamaan sisältyi mm. iskuyritys keski-ikäiseltä naiselta; "Hei, lähde tanssimaan, sä tanssit niin hyvin.", kahdesti päälleni kaadetut juomat, tanssimista iloliemestä villiintyneen isoveljen ja hänen kaverinsa kanssa... Ja minä tyttö kun odotin mukavaa dance 'till you drop - iltaa BFF:n kanssa. Haluaisin kommentoida edellisiä tapahtumia, mutta henkinen krapulani on ehkä vielä liian kova moiseen suoritukseen. Joten malttakaa mielenne ja siirtykäämme nyt muihin aiheisiin.

Sain viimeisimmästä äikän harjoitusesseestä YO-arvosteluasteikon mukaan 55 pistettä ja täydethän on 60. JESS! Menestyksestäni innostuneena aloin etsimään buduaarini, eli huoneeni, uumenista vanhoja kouluaineita, jotta näkisin miten tasoni on muuttunut. Löysin joskus muinoin lukion ensimmäisenä vuonna kirjoittamani elokuvaesitelmän, josta oli rapsahtanut huikea 6-! Mites sitä sanotaankaan: "Pohjalta on vain yksi tie: ylöspäin." Suureksi ilahdutukseni käsiin sattui myös äidinkielen luovan kirjoittamisen kurssin ajoilta peräisin oleva novellinkuvatus. Olen tähän riipusteluun erittäin tyytyväinen ja pääsin jopa lukemaan sen edellä mainitulla kurssilla ääneen, kun muistaakseni vain kolme teosta sai kyseisen kunnian. Vain yhdessä kohdassa tunnistan tekstissäni tason hienoisen notkahduksen, mutta mitäs pienistä. Ylpeänä siitä, että osaan edes jotain, päätin laittaa kyseisen stoorin tänne teille luettavaksi. Onneksi se löytyy myös koneelta, joten minun ei tarvitse hankkia riemuisasti tenniskyynärpäätä ja jännetupin tulehdusta sitä kirjoittaessani. Jännityksen yllä pysymiseksi pätkäisen sen kuitenkin kahteen osaan.  Siispä:

Sielu jäässä (osa 1)

Punaiset pelargoniat kukkivat vielä ikkunalaudalla. Ne eivät näyttäneet välittävän siitä, että syksy oli melko pitkällä ja että aamulla maa oli ollut kuurassa. Istuin ulkona rappusilla ja minulla oli kylmä, vaikka auringon kultaiset, vinot säteet yrittivät lämmittää minua ja pelargonioita. Ehkä se kylmyys lähti sisältäpäin, sillä olinhan jo monesti kuullut rakkaani huulilta sanan jääkuningatar, hänen yrittäessään murtaa minun iskunkestävää suojakuortani. Mutta en voinut kertoa hänelle, en voinut näyttää kivun ydintä, sillä en olisi kestänyt sitä ylitsevuotavaa, valon tukahduttavaa pimeyttä. Tosin nytkin yritin paeta sitä istuessani rappusilla, mutta silti kuulin huutoa talosta, kun rystyset iskeytyivät luuta vasten ja synkkyys valui ikkunanpielistä kuin muste. Suljin silmäni samalla kun havaitsin, että jaloista oli alkanut lähteä tunto. Ja kun taas avasin silmäni, näin Prinssi Rohkean seisovan ajotiemme päässä pidellen pyöräänsä pystyssä, hymyillen minulle kirkkaammin kuin jo laskeva aurinko. En tiedä kuinka hän oli päässyt hiipimään siihen niin hiljaa ja huomaamatta. Ehkä hän olikin enkeli ja lennähtänyt siihen pelastamaan minut. Hymyilin takaisin ja Prinssi alkoi taluttaa pyöräänsä rappusiamme kohti. Nousin vaistomaisesti pystyyn, valmiina viemään hänet pois täältä. En antaisi hänen nähdä tätä tilannetta, hän oli liian hyvä ja viaton näkemään sen. Vaikka jalkoja pisteli, pakottauduin portaat alas ja kävelin häntä vastaan, miettien samalla hyvää tekosyytä lähteä. Olin juuri kertomassa tuon syyn Prinssilleni, kun kuulin etuoven avautuvan takanani ja isäni äänen kutsuvan minua varovasti. Saatoin kuvitella, kuinka isä jähmettyi nähdessään Prinssin seisovan tiellä kanssani. En vieläkään ollut katsonut taakseni nähdäkseni isän, vaan nyt tutkailin Prinssin järkyttyneitä kasvoja, kun hän silmäili oven suussa seisovaa hahmoa. Vilkaisin vihdoin taakseni ja isän runnellut kasvot saivat minut vieläkin säpsähtämään. Isä näytti siltä kuin hän olisi palannut kotiin sodasta. Huokaisin syvään samalla kun lämmin käsi tarttui omaani lohduttavana. Suomi oli vihdoinkin tasa-arvon maa: vaimot hakkasivat miehiään, eikä toisin päin.
                      Istuimme keittiön pöydän ääressä hiljaisuuden vallitessa. Olisin halunnut nauraa, niin absurdi tuo tilanne oli. Olimme perisuomalaisia istumassa perisuomalaisen rintamatalon perisuomalaisessa keittiössä, käkikellon raksutus sopivasti taustaäänenä. Mutta silti mikään ei ollut niin kuin oikeasti olisi pitänyt, roolit olivat nyt väärin päin. Isäni oli kylpyhuoneessa siistimässä itseään ja tuo nainen, tuo kauhea nainen joka oli antanut pimeyden hiipiä taloomme, hääri pöytään kahvia kuin mikäkin kodinhengetär. En antanut hänen hipaistakaan täydellistä Prinssiäni, tuo kosketus olisi saastuttanut hänet ja tartuttanut kuvottavaa raivohulluutta eteenpäin. Prinssini oli kuin maan päälle laskeutunut jumala, hän ei kuulunut tähän paikkaan, ei tähän seuraan. Olin todellakin kuin jääkuningatar. Istuin jääpalatsissani valtaistuimellani, kohmeessa olevien olentojen hyöriessä ympärilläni, sielut täynnä pelkkää ahtojäätä. Mutta vierelläni istui pieni pilkahdus lämpöä ja valoa ja toivoa. Puhdasta hyvää. Halusin hänet pois tästä pimeästä ympäristöstä, niin ettei hänen valonsa sammuisi ja jättäisi minua yksin tukehtumaan tähän saastaan.

 (jatkuu myöhemmässä numerossa)

Laitanpas tähän loppuun vielä biisin, jonka tunnelma sopii mielestäni hyvin stoorin henkeen. Paitsi ettehän te arvoisat seuraajani tosin vielä tiedä, miten tarina päättyy, ÄHÄÄÄÄ!!

 Ja nyt kaikki suurella innolla ja mielenkiinnolla tekemään läksyjä, hus siitä! Tai kuten itse ajattelin, polkemaan kuntopyörällä kuin mikäkin urheiluhullu ja himoliikkuja. Nähdään koulussa tai kylillä, ellei tulla sokeiksi, mutta silloin vaan törmäillään!



Valmistautukaa korvaorgasmiin ja euforiseen haluun syödä hallusinaatioita aiheuttavia sieniä: