Lopetus tarinalle

Sielu jäässä (osa 2)

Oli jo yö, lohduttavan pimeä ja salaisuudet helmoihinsa kätkevä yö, kun saatoin Prinssiä hänen kotiinsa. Kohta aurinko taas nousisi, se paljastaisi maailman kaikessa rumuudessaan ja julmuudessaan, mutta samalla sen lempeä valo pehmentäisi ja yrittäisi sulattaa ihmisten sisimmät. Yö oli viileä ja taivas tähtikirkas. Mietin onko todella niin, että pimein hetki on juuri ennen auringonnousua. Elämässäkin? ”Luuletko että on olemassa ihmisiä, jotka joutuvat kantamaan enemmän kipua toisten onnen puolesta?” Kävelimme hiljaa eteenpäin, Prinssini taluttaessa hänen pyöräänsä. ”Ehkä. Tai ehkä toiset ovat heikompia kantamaan taakkaansa.” ”Joten olen mielestäsi heikko?” Hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua. Sitten hän parkkeerasi pyöränsä keskelle tietä, käveli luokseni ja laittoi kätensä kehystämään kasvojani, jotka hän nosti kohti omiaan. ”Minun mielestäni sinä olet ollut niin vahva, että olet kantanut tätä taakkaa jo kauan yksin. Mutta ehkä sinun on nyt aika jakaa se kanssani.” Tartuin hänen vahvoihin käsiinsä ja nojasin otsaani hänen leukaansa. ”Mutta entä jos en jaksa kantaa sitä sittenkään? Entä jos olenkin heikko?” Suru ja ahdistus tuntuivat murtavan minut alleen kuin aalto, vaikka nojasinkin vankkaa kalliota vasten. Prinssi oli hetken hiljaa, saatoin melkein kuulla kuinka ajatukset humisivat hänen kauniissa päässään. Sitten hän nosti katseeni taas miettiväisiin, hiukan surumielisiin silmiinsä. ”Sitten minä kannattelen sinua. Minä olen vahva sinun puolestasi. Minä olen sydämesi joka sykkii ja keuhkosi jotka hengittävät ja minä pidän sinut pystyssä. Minä rakastan sinua.” Yritin hymyillä, yritin saada sen riittämään. Mutta halusin vielä jotain. ”Etkö voisi viedä minua vain pois?” Hän mietti taas, katsoi välillä jonnekin kaukaisuuteen, mutta sitten katse tarkentui. ”Lähtekäämme sitten, mutta sinne on jonkun matkaa”, Prinssi varoitti. ”Ei se mitään, meillä on pyörä. Ja toisemme. Rakkaani.”

                      Aamu alkoi jo sarastaa, kun kiipesimme kallion laelle johtavaa polkua. Ilma oli nousevan auringon valossa kuulas ja kirpeä, täydellinen syysaamu. Ruska oli komeimmillaan puissa, kun astelimme ulos metsästä. Ihmettelin kaikkea tuota luonnon jylhyyttä, aivan kuin olisin vasta aukaissut silmäni ja nähnyt maailman kaikessa kauneudessaan. Punaiset lehdet muistuttivat minua ikkunalautamme pelargonioista, jotka nyt tekivät luultavasti jo kuolemaa talven koputellessa halkeilevamaaliselle ovellemme. Karistin mielestäni pois tuon talon kuvan, vankilan johon en enää ikinä palaisi. Prinssini oli jättänyt pyöränsä jyrkänteen alapuolelle, olisi ollut liian vaivalloista raahata sitä ylös. Kalliosta hehkui viileys, kun lähestyimme reunaa, jonka laidalta jäimme katsomaan alas. Kaukana levittäytyi metsäinen maisema, jota rikkoivat kuin huolimattomasti ympäriinsä sirotellut järvet ja pienet talot. Aivan alapuolellamme oli kuitenkin lohkareista kivikkoa, jonka välistä pilkisti ehkä muutama syksyn otteessa vielä sinnittelevä kasvi. Mutta kaikki näytti kauniimmalta kuin ennen, ilmakin oli helpompaa hengittää. Tartuin Prinssin käteen, kummatkin pidimme toisistamme kovasti kiinni. Mietimme hetken omiamme, minä rikoin hiljaisuuden. ”Entä jos tuolla alhaalla onkin pimeää?” katsoin häntä. ”Pimeää?” hän toisti. ”Ei rakas, ei siellä ole pimeää. Kun aurinko nousee, sen säteet lämmittävät noita kiviä, niin että pienet liskot voivat tulla lämmittelemään niille ja kukat voivat kurottaa kohti valoa. Ei rakkaani, tuolla alhaalla on elämä ja valo”, hän sanoi hiljaa, ja osoitti kiviä vakavana. Niin, todellakin, nyt kun katsoin sinne, tuntui aivan kuin siellä olisi sykkinyt kultainen valon virta, joka mutkitteli kiven järkäleiden välissä. Katsoin häntä vielä pitkään, niin että muistaisin. Suutelin häntä vielä pidempään, jotta hän tietäisi mitä tunnen. Sitten vielä kerroin sen hänelle. Katsoimme toisiamme, eikä välillämme ollut enää mitään. Olimme vapaita, täynnä intoa, onnea ja lämpöä, olimme kuolemattomia. ”Nytkö?” Hän kysyi, puristaen yhä lujempaa kättäni. ”Nyt.” Mutta emme me hypänneet. Jos joku olisi ollut näkemässä, hän olisi kuvaillut meidän enemmänkin lentäneen kohti valoa.