Minne ovat kaikki herrasmiehet menneet?

Parhaat riipusteluitani tihrustavat lukijat,

onko kukaan teistä koskaan kyseenalaistanut, minne kaikki herrasmiehet ovat hävinneet? Olimme abiturilaiden kanssa tänään huikean suuren lukiomme auditoriossa suorittamassa jonkinlaista penkkari-harjoitusta (harjoittelimme menemistä 4-5 hlön riveihin, kyllä, tälle tasolle olemme lukiossa yltäneet), kun minä, rakastettu reportterinne, ja eräs anonyymina pysyttelevä henkilö (se tyttö, joka uhmasi tänään luontoäidin jäätävää pakkaskeliä laittamalla minihameen kouluun) aloimme pohtia asiaa toden teolla. Homma lähti liikkeelle siitä, kun luokkamme kruunaamaton prinsessa ja pikkublondi Maiju yritti siirtää massiivista flyygeliä, eikä kukaan lähellä seisovista toimettomista abien prinssikandidaateista mennyt apuun, edes kun kekseliäs reportterinne heitä hienovaraisesti tähän toimintaan kannusti. No, yksi gentlemannin piirteet täyttävä henkilö tähän tehtävään kuitenkin löytyi, tosin hän edustaa väärää sukupuolta (olen melko varma, että hän on nainen) ja tottelee nimeä Kati.
Varmasti moni luokkalaisemme muistaa tuon marraskuisen aamun kun lähdimme Studia-messuille ja olimme hakemassa matkalle purtavaa YA:lta. Kun opomme pyysi riskejä poikia kantamaan eväslootia linkkuun, eivät luokkamme miehenpuolikkaat liikauttaneet suomuista eväänsäkään - ja niin moni kun heistä kehuu käyvänsä salilla ja leikkii jonkin sortin supermiestä - vaan innokkaasti hyppäsi Kati pystyyn ja kävi hanakasti toimeen haboinensa. JESS!

 

Ass-joen aito herrasmies (tai rouvasnainen) Kati!

Muistan joskus muinaisella kivikaudella, eli luultavasti silloin kun olin vielä yläasteella ja säälittävä teenager, kun hiipparoin junaan määränpäänäni stadi, ja silloin tapahtui jotain kummallisuuksia. Nuori jeppe piti minulle ovea auki ja soi vielä hymynkin ilahduttamaan päivääni, WHAT? Oliko tuo kyseinen herrasmiesliigalainen eläintarhasta tai luonnontieteellisestä museosta karannut, sillä havainnoista päätellen herrasmiehet ovat katoava, elleivät jo sukupuuttoon kuollut luonnonvara. Edellisessä kappaleessa mainitsemani minihame-tyttö uskalsi lausua ääneen hurjan ehdotuksen, että gentlemannit olisivat kadonneet Suomesta. Itse yritin hillitä neitiä toivomalla, että toivottavasti ilmiö olisi vain suonenjokelainen, ei koko maan laajuinen. Paitsi no, ilmaus "ladies and gentlemen" on nykyään vääntynyt muotoon "ladies and playboys". PELURIT KYYKKYYN, HERRASMIEHET TAKAISIN!!

Onko liikaa pyydetty, että joku miehenkuvatus joskus aukaisisi hymyillen oven, kun kannamme painavia Fendin Spy bägejämme? Tosin nykyään mahdollisilla herrasmiesten havaintopaikoilla on lähinnä liukuovia; ehkä tämä on yksi gentlemannien sukupuuttoon johtaneista syistä. Voisivatko miehet tarjota drinkkien sijaan viiden ruokalajin illalisia fiineissä ravintoloissa? Eikö kouluumme voisi laittaa pukupakkoa, sillä miehet ovat aina komeimmillaan ja tyylikkäimmillään mustissa puvuissa. Sellaisten iskulauseiden, kuten "sinulla on kuuma asu", sijaan kaksilahkeiset voisivat alkaa viljelemään hienostuneempia ilmauksia, tyyliin: "Oi kaunis sulolintunen ja palvottu jumalatar, mahtanevatko vanhempasi olla varkaita, kun he ovat varastaneet kaikki tähdet taivaalta tuikkimaan Sinun silmiisi?" Jos tuolla ei saa tytön polvia veteliksi, niin sitten asianomaisella leidillä on joko proteesit tai tekonivelet.

Taitaa olla aika taas järjestää uusi kansanliike, tällä kertaa emme vaadi niinkään paljon kuin ympärivuorokautista varastoa suklaajäätelöä kauppoihin jottei tuo jumalten herQ pääsisi loppumaan. Nyt olemme naisten asialla ja meidän on aika alkaa ruinaamaan herrasmiehiä takaisin! Ehkä voisimme lähettää opestusministerille ja tasavallan presidentille kirjeet, jossa vaadimme pakollista "Kuinka käyttäydytään kuin aito gentlemanni"-kurssia toisen asteen kouluihin, kenties jo yläasteelle.
Mutta ennen kuin saamme muutoksen asioihin, on meidän kenties vaan turvauduttava haikaillen mustavalkofilmeihin, huoh.

Ps. Nuoret poijjaat voisivat ottaa oppia portsareista, jotka ovat selviä herrasmiehiä. He kun auttavat aina leideille takin päälle ja kantavat miehetkin ulos baarista, jos he poistumisessaan apua tarvitsevat. Hienoa poket!

Lopetus tarinalle

Sielu jäässä (osa 2)

Oli jo yö, lohduttavan pimeä ja salaisuudet helmoihinsa kätkevä yö, kun saatoin Prinssiä hänen kotiinsa. Kohta aurinko taas nousisi, se paljastaisi maailman kaikessa rumuudessaan ja julmuudessaan, mutta samalla sen lempeä valo pehmentäisi ja yrittäisi sulattaa ihmisten sisimmät. Yö oli viileä ja taivas tähtikirkas. Mietin onko todella niin, että pimein hetki on juuri ennen auringonnousua. Elämässäkin? ”Luuletko että on olemassa ihmisiä, jotka joutuvat kantamaan enemmän kipua toisten onnen puolesta?” Kävelimme hiljaa eteenpäin, Prinssini taluttaessa hänen pyöräänsä. ”Ehkä. Tai ehkä toiset ovat heikompia kantamaan taakkaansa.” ”Joten olen mielestäsi heikko?” Hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua. Sitten hän parkkeerasi pyöränsä keskelle tietä, käveli luokseni ja laittoi kätensä kehystämään kasvojani, jotka hän nosti kohti omiaan. ”Minun mielestäni sinä olet ollut niin vahva, että olet kantanut tätä taakkaa jo kauan yksin. Mutta ehkä sinun on nyt aika jakaa se kanssani.” Tartuin hänen vahvoihin käsiinsä ja nojasin otsaani hänen leukaansa. ”Mutta entä jos en jaksa kantaa sitä sittenkään? Entä jos olenkin heikko?” Suru ja ahdistus tuntuivat murtavan minut alleen kuin aalto, vaikka nojasinkin vankkaa kalliota vasten. Prinssi oli hetken hiljaa, saatoin melkein kuulla kuinka ajatukset humisivat hänen kauniissa päässään. Sitten hän nosti katseeni taas miettiväisiin, hiukan surumielisiin silmiinsä. ”Sitten minä kannattelen sinua. Minä olen vahva sinun puolestasi. Minä olen sydämesi joka sykkii ja keuhkosi jotka hengittävät ja minä pidän sinut pystyssä. Minä rakastan sinua.” Yritin hymyillä, yritin saada sen riittämään. Mutta halusin vielä jotain. ”Etkö voisi viedä minua vain pois?” Hän mietti taas, katsoi välillä jonnekin kaukaisuuteen, mutta sitten katse tarkentui. ”Lähtekäämme sitten, mutta sinne on jonkun matkaa”, Prinssi varoitti. ”Ei se mitään, meillä on pyörä. Ja toisemme. Rakkaani.”

                      Aamu alkoi jo sarastaa, kun kiipesimme kallion laelle johtavaa polkua. Ilma oli nousevan auringon valossa kuulas ja kirpeä, täydellinen syysaamu. Ruska oli komeimmillaan puissa, kun astelimme ulos metsästä. Ihmettelin kaikkea tuota luonnon jylhyyttä, aivan kuin olisin vasta aukaissut silmäni ja nähnyt maailman kaikessa kauneudessaan. Punaiset lehdet muistuttivat minua ikkunalautamme pelargonioista, jotka nyt tekivät luultavasti jo kuolemaa talven koputellessa halkeilevamaaliselle ovellemme. Karistin mielestäni pois tuon talon kuvan, vankilan johon en enää ikinä palaisi. Prinssini oli jättänyt pyöränsä jyrkänteen alapuolelle, olisi ollut liian vaivalloista raahata sitä ylös. Kalliosta hehkui viileys, kun lähestyimme reunaa, jonka laidalta jäimme katsomaan alas. Kaukana levittäytyi metsäinen maisema, jota rikkoivat kuin huolimattomasti ympäriinsä sirotellut järvet ja pienet talot. Aivan alapuolellamme oli kuitenkin lohkareista kivikkoa, jonka välistä pilkisti ehkä muutama syksyn otteessa vielä sinnittelevä kasvi. Mutta kaikki näytti kauniimmalta kuin ennen, ilmakin oli helpompaa hengittää. Tartuin Prinssin käteen, kummatkin pidimme toisistamme kovasti kiinni. Mietimme hetken omiamme, minä rikoin hiljaisuuden. ”Entä jos tuolla alhaalla onkin pimeää?” katsoin häntä. ”Pimeää?” hän toisti. ”Ei rakas, ei siellä ole pimeää. Kun aurinko nousee, sen säteet lämmittävät noita kiviä, niin että pienet liskot voivat tulla lämmittelemään niille ja kukat voivat kurottaa kohti valoa. Ei rakkaani, tuolla alhaalla on elämä ja valo”, hän sanoi hiljaa, ja osoitti kiviä vakavana. Niin, todellakin, nyt kun katsoin sinne, tuntui aivan kuin siellä olisi sykkinyt kultainen valon virta, joka mutkitteli kiven järkäleiden välissä. Katsoin häntä vielä pitkään, niin että muistaisin. Suutelin häntä vielä pidempään, jotta hän tietäisi mitä tunnen. Sitten vielä kerroin sen hänelle. Katsoimme toisiamme, eikä välillämme ollut enää mitään. Olimme vapaita, täynnä intoa, onnea ja lämpöä, olimme kuolemattomia. ”Nytkö?” Hän kysyi, puristaen yhä lujempaa kättäni. ”Nyt.” Mutta emme me hypänneet. Jos joku olisi ollut näkemässä, hän olisi kuvaillut meidän enemmänkin lentäneen kohti valoa.

Täydellisii naisii

"Mist alkaisin
Mist niit täydellisii naisii
Onks niit muuallaki ku nelosel maanantaisin"

 Kapasiteettiyksikkö ft. Illi - Yksin mut en yksinäinen

- Jep, olen täällä pojat, come and get me!

Leipuri Hiiva, hän asuu Jäppiläntiellä...

Rakkaat palvojani,

haluaisin ottaa nyt hieman palstatilaa hehkuttaakseni viikonlopun saavutustani: leivoin kaksi kakkua! En tietenkään ole mikään Leipuri Hiiva, mutta ei minulla ole kyllä peukalo keskellä kämmentäkään. Siis katsokaa ja ihmetelkää, suklaa-appelsiinikakku à la Laura:

Toinen leipuritaidonnäytteeni on herkullinen juustokakku sitruunakreemillä kruunattuna. Mutta koska kyseinen teos ei ole varsin silmiä hivelevä näky, en liitä sitä tähän mukaan. Mutta mitäs sen väliä, kun tuote maistuu namille - ja on siinä tietysti kaloreitakin ruokkimaan yhden Afrikan maan nälkäänäkevät lapset.

Mutta mikä parasta: kun te, arvoisat lukijani, saatte vain kuolailla ihanille leivoksilleni, minä saan mussuttaa niitä suurella mielihyvällä ja tulla sokerihumalaan. HAH.

Menkää nyt ja kuolkaa kateudesta.

Hajuvesimainosten luvattu satumaa

Rakkaat lukijat,

onko joku samaa mieltä kanssani, vai olenko yksin maailmassa ajatellessani, että tämä mainos on tosi upea:



Miksikö? Koska se on romanttinen, herkkä, kaunis, siinä on annosteltu juuri sopivan kokoisella kauhalla intohimoa ja kiihkoa. Ja kaikkein eniten: Mitä hemmettiä tuollainen mainos tekee Atrian nimikkeen alla? Mutta meitä on tietysti moneen junaan ja joku meni vetämään kyseisestä klipistä herneen nekkuun ja tunkemaan kepin sinne, minne aurinko ei paista. Kuten joku Youtubessa asian kuvainnollisesti ilmaisi: "Hieno mainos. Tai no, mikä tahansa josta femakkopossut vetää koko hernesadon nenukkiin, saa välittömästi hyväksyntäni."
Muistan lukeneeni itse jostain, että närkästystä aiheutti nuoremman miehen ja vanhemman rouvan yhdessä hengailu. Siis mitä? Ja mekö elämme muka tasa-arvoisessa yhteiskunnassa? Tasa-arvo my ass!

Mutta, tarkoituksenani ei ollut tällä kertaa valittaa maailman vääryydestä. Inspiraation kirjoitustyöhön herätti tällä kertaa juuri edellä mainittu mainos nähtyäni sen taas. Ja koska olen ihminen, joka tykkää tehdä listoja, aloin pohtia parhaiden mainosten top-kolmikkoa. Kisa on vaikea, mutta romanttiseen hermooni sävähdyksen tekevä Atria-pala (huomasitteko miten ovela ilmaus, HAH!) sijoittuu varmaan listan loppuun ja saa kuitenkin pronssia sijalla kolme. Mutta taistelu ensimmäisestä sijasta onkin sitten vaikeampi pala. Kamppailu käydään lempimainostyyppini, hajuvesimainosten välillä. Parfyymit ja niiden adit ovat vain niin upeita. Niissä on kauniita ihmisiä, maalauksellisia kuvia ja mikä tärkeintä, niissä mainostetaan tuoksuja, joita rakastan!

Mutta sanoisin että hopea ei ole häpeä tälle Yves Saint Laurentin Cinéma-spotille. Mikä tässä klipissä on sitten niin upeaa? No ensinnäkin tuo jumalaisen kaunis mekko, jota olen himoinnut vuosia. Tuo hienostunut fiilis ja nuo salskeat sällit puvuissaan. Kaiken kruunaa miesparven keskellä muikistelevan naisen "Ah, olen seksipommi-syöjätär"-ilme. Kyllä ne ranskikset vaan osaa; absolutely faaabulous!



Kullan kotiin vie Armanin Armani Code. Tässä mainoksessa on seksiä enemmän kuin B-luokan pornofilmissä. Tässä mainoksessa kaikki on kohdallaan, musiikkia (Miss-Teeq - Scandalous) myöten. Kaksi kaunista ihmistä, yksi hetki, ei sanoja, vain tekoja ja paljon kertovia katseita. Olen selkä-fani, pakko myöntää. Palvon miehillä jumalaista, täydellisistä lihaksista muotoutunutta ja hienoisesti ruskettunutta selkää. Naisillakin rangan pehmeä kaari ja alaselän kaksi pistettä ovat tosi sexyt. Mainoksessa vilahtaa vallan kaunis selkä ja vallan upea, selän paljastava paljettipuku, jota olen himoinnut vielä kauemmin kuin edellä ollutta Yves Saint Laurentin valkoista rusettipukua. Ah, ehkä minun pitäisikin muuttaa satumaailmastani hajuvesimainosten maailmaan, jossa voisin tuoksua hyvältä, käyttää henkeäsalpaavan kauniita vaatteita ja olla pukumiesten jumaloima.
Nähdään siellä, palvojani!

Ketään ei luotu kellekään

"Jos sä autat kaikkii, sä oot pimeä. Jos sä autat jotain, niin sun pitää auttaa sitä aina. Jos sä annat jollekin jotain, sä annat sille aina. Jos sul ei oo mitään sä et oo ketään. Jos sä kysyt joltai kerran niin sä kysyt aina. Jos sä tiedät mis mennään, sä oot sinä. Jos sun pitää aina kysyä et mikä on homman nimi, niin sä et oo tyytyväinen ittees. Se mikä on sun on myös muiden. Kato yks asia ja ainut asia mikä meitä yhdistää, on ymmärrys. Ketään ei luotu kellekään."

By Remu Aaltonen Eero Milonoffin näyttelemänä elokuvassa Ganes.

Henkinen krapula ja sielu jäässä

Arvoisat lukijani,

paljon etukäteen hehkuttamani paikallisessa juottolassa vietetty eilisilta ja aamuyö olivat niin hämäriä, että ne jättävät paperilla aina niin sanavalmiin ja luonnollisesti esiintyvän bloggaajanne seisomaan monttu auki. Bailurupeamaan sisältyi mm. iskuyritys keski-ikäiseltä naiselta; "Hei, lähde tanssimaan, sä tanssit niin hyvin.", kahdesti päälleni kaadetut juomat, tanssimista iloliemestä villiintyneen isoveljen ja hänen kaverinsa kanssa... Ja minä tyttö kun odotin mukavaa dance 'till you drop - iltaa BFF:n kanssa. Haluaisin kommentoida edellisiä tapahtumia, mutta henkinen krapulani on ehkä vielä liian kova moiseen suoritukseen. Joten malttakaa mielenne ja siirtykäämme nyt muihin aiheisiin.

Sain viimeisimmästä äikän harjoitusesseestä YO-arvosteluasteikon mukaan 55 pistettä ja täydethän on 60. JESS! Menestyksestäni innostuneena aloin etsimään buduaarini, eli huoneeni, uumenista vanhoja kouluaineita, jotta näkisin miten tasoni on muuttunut. Löysin joskus muinoin lukion ensimmäisenä vuonna kirjoittamani elokuvaesitelmän, josta oli rapsahtanut huikea 6-! Mites sitä sanotaankaan: "Pohjalta on vain yksi tie: ylöspäin." Suureksi ilahdutukseni käsiin sattui myös äidinkielen luovan kirjoittamisen kurssin ajoilta peräisin oleva novellinkuvatus. Olen tähän riipusteluun erittäin tyytyväinen ja pääsin jopa lukemaan sen edellä mainitulla kurssilla ääneen, kun muistaakseni vain kolme teosta sai kyseisen kunnian. Vain yhdessä kohdassa tunnistan tekstissäni tason hienoisen notkahduksen, mutta mitäs pienistä. Ylpeänä siitä, että osaan edes jotain, päätin laittaa kyseisen stoorin tänne teille luettavaksi. Onneksi se löytyy myös koneelta, joten minun ei tarvitse hankkia riemuisasti tenniskyynärpäätä ja jännetupin tulehdusta sitä kirjoittaessani. Jännityksen yllä pysymiseksi pätkäisen sen kuitenkin kahteen osaan.  Siispä:

Sielu jäässä (osa 1)

Punaiset pelargoniat kukkivat vielä ikkunalaudalla. Ne eivät näyttäneet välittävän siitä, että syksy oli melko pitkällä ja että aamulla maa oli ollut kuurassa. Istuin ulkona rappusilla ja minulla oli kylmä, vaikka auringon kultaiset, vinot säteet yrittivät lämmittää minua ja pelargonioita. Ehkä se kylmyys lähti sisältäpäin, sillä olinhan jo monesti kuullut rakkaani huulilta sanan jääkuningatar, hänen yrittäessään murtaa minun iskunkestävää suojakuortani. Mutta en voinut kertoa hänelle, en voinut näyttää kivun ydintä, sillä en olisi kestänyt sitä ylitsevuotavaa, valon tukahduttavaa pimeyttä. Tosin nytkin yritin paeta sitä istuessani rappusilla, mutta silti kuulin huutoa talosta, kun rystyset iskeytyivät luuta vasten ja synkkyys valui ikkunanpielistä kuin muste. Suljin silmäni samalla kun havaitsin, että jaloista oli alkanut lähteä tunto. Ja kun taas avasin silmäni, näin Prinssi Rohkean seisovan ajotiemme päässä pidellen pyöräänsä pystyssä, hymyillen minulle kirkkaammin kuin jo laskeva aurinko. En tiedä kuinka hän oli päässyt hiipimään siihen niin hiljaa ja huomaamatta. Ehkä hän olikin enkeli ja lennähtänyt siihen pelastamaan minut. Hymyilin takaisin ja Prinssi alkoi taluttaa pyöräänsä rappusiamme kohti. Nousin vaistomaisesti pystyyn, valmiina viemään hänet pois täältä. En antaisi hänen nähdä tätä tilannetta, hän oli liian hyvä ja viaton näkemään sen. Vaikka jalkoja pisteli, pakottauduin portaat alas ja kävelin häntä vastaan, miettien samalla hyvää tekosyytä lähteä. Olin juuri kertomassa tuon syyn Prinssilleni, kun kuulin etuoven avautuvan takanani ja isäni äänen kutsuvan minua varovasti. Saatoin kuvitella, kuinka isä jähmettyi nähdessään Prinssin seisovan tiellä kanssani. En vieläkään ollut katsonut taakseni nähdäkseni isän, vaan nyt tutkailin Prinssin järkyttyneitä kasvoja, kun hän silmäili oven suussa seisovaa hahmoa. Vilkaisin vihdoin taakseni ja isän runnellut kasvot saivat minut vieläkin säpsähtämään. Isä näytti siltä kuin hän olisi palannut kotiin sodasta. Huokaisin syvään samalla kun lämmin käsi tarttui omaani lohduttavana. Suomi oli vihdoinkin tasa-arvon maa: vaimot hakkasivat miehiään, eikä toisin päin.
                      Istuimme keittiön pöydän ääressä hiljaisuuden vallitessa. Olisin halunnut nauraa, niin absurdi tuo tilanne oli. Olimme perisuomalaisia istumassa perisuomalaisen rintamatalon perisuomalaisessa keittiössä, käkikellon raksutus sopivasti taustaäänenä. Mutta silti mikään ei ollut niin kuin oikeasti olisi pitänyt, roolit olivat nyt väärin päin. Isäni oli kylpyhuoneessa siistimässä itseään ja tuo nainen, tuo kauhea nainen joka oli antanut pimeyden hiipiä taloomme, hääri pöytään kahvia kuin mikäkin kodinhengetär. En antanut hänen hipaistakaan täydellistä Prinssiäni, tuo kosketus olisi saastuttanut hänet ja tartuttanut kuvottavaa raivohulluutta eteenpäin. Prinssini oli kuin maan päälle laskeutunut jumala, hän ei kuulunut tähän paikkaan, ei tähän seuraan. Olin todellakin kuin jääkuningatar. Istuin jääpalatsissani valtaistuimellani, kohmeessa olevien olentojen hyöriessä ympärilläni, sielut täynnä pelkkää ahtojäätä. Mutta vierelläni istui pieni pilkahdus lämpöä ja valoa ja toivoa. Puhdasta hyvää. Halusin hänet pois tästä pimeästä ympäristöstä, niin ettei hänen valonsa sammuisi ja jättäisi minua yksin tukehtumaan tähän saastaan.

 (jatkuu myöhemmässä numerossa)

Laitanpas tähän loppuun vielä biisin, jonka tunnelma sopii mielestäni hyvin stoorin henkeen. Paitsi ettehän te arvoisat seuraajani tosin vielä tiedä, miten tarina päättyy, ÄHÄÄÄÄ!!

 Ja nyt kaikki suurella innolla ja mielenkiinnolla tekemään läksyjä, hus siitä! Tai kuten itse ajattelin, polkemaan kuntopyörällä kuin mikäkin urheiluhullu ja himoliikkuja. Nähdään koulussa tai kylillä, ellei tulla sokeiksi, mutta silloin vaan törmäillään!



Valmistautukaa korvaorgasmiin ja euforiseen haluun syödä hallusinaatioita aiheuttavia sieniä:

Lähetäänkö humpalle?

Rakkaat minua palvovat ja päästäväni hohtavaa järjen valoa seuraavat lukijat,

olen ollut viime aikoina kasvavassa määrin katkera, etten päässyt tanssimaan edellisessä postauksessani mainitsemassa Levillä. Syitä tähän olivat niin huono DJ, tupaten täysi tanssilattia kuin tietyn kuukaudenajan aiheuttama armoton tuska vatsassa... Mutta uskolliset seuraajani, ällös huoliko, ratkaisu tuli BFF Sailan ja Suonenjoen ylpeydenaiheen, Carnevalin muodossa. Eilen vielä päivällä tuskailin, kun en saanut tanssiseuraa ass-joen yöhön, mutta illalla löysin humppakaverin ja tänä aamuna viimeiseinkin kipinän, jonka voimin raahautua keskustaan sheikkaamaan.

Lopputulos on siis: pääsen tanssimaan, JESS! Koska suuressa kosmopoliittisessa kaupungissamme valinnanvaraa ei ole paljon, toimii armottoman pyllynpyörityksen näyttämönä Pohjois-Savon parhaiten varjeltu salaisuus. Unohtakaa Kuopion Onnelat ja Jyväskylän Kharma, sillä Suomen suurin ja suosituin bilekeskus löytyy oikeasti korkealle arvostetusta mansikkapääkaupungistamme. Bilehile Paris Hiltonkin näkee kosteita päiväunia Suonenjoen erikoisuudesta, rakkaasta Kardaanistamme, mutta koska hän shoppailuriippuvuutensa takia käyttää aina parin tonnin viikkorahat Gucciin ja Burberryyn, eivät hillot enää riitä lentolippuihin ja night clubimme hurjaan sisäänpääsymaksuun (ennen klo 23.30 euro, tämän jälkeen 3,50 €). Helsinki on pyrkinyt tuon kuuluisan bilepaikkamme himoittuun täydellisyyteen yrittämällä matkia vähän samantapaisella nimellä, Circus. Mutta kuka haluaisi nähdä sirkuseläimiä tai osallistua friikkisirkuksen menoon, kun voi viettää laatuaikaa Hotel Night Club Carnevalissa!
Oman mukavan lisän iltaani tuossa surullisenkuuluisassa paikassa antaa takuuvarmasti kaatuneista juomista tahmea tanssilava, johon kengät jäävät kiinni ja loppuun asti hiotut tanssiliikkeet alkavat muistuttaa kummallista räpiköintiä...

Nähdään tanssilattialla bilehirmut!

Slipknot - Snuff

Ps. Kiitos veljeni, olen koukussa:

Kymppivuosi 2010

Rakkaat seuraajani!

Huikean hurjaa vuotta 2010 teille! Mitäs ehditte lupailla vuoden vaihtuessa ja mikä tärkeintä, ovatko lupaukset pitäneet nämä kuusi ensimmäistä päivää? Itse harkitsin tarkkaan vannoisinko jotain valoja... Mutta koska olen niin täydellinen ja kiltti, en voi luvata oikein mitään, minussa ei ole mitään parannettavaa! Ehkä voisin kuitenkin harkita korpinkynsieni leikkaamista, sillä ne ovat vähän tiellä blogia kirjoittaessa...

Tällä neidillä uusi vuosi vaihtui talvisen bilemaailman keskuudessa: jylhällä Levillä. Lepakkopaikkana toimi Hullu poro-areena ja rikospaikalla oli saamieni tietojen mukaan n. 1200 muutakin juhlijaa. Selväpäisyydeltäni muistan, että mukavaa oli. Tosin kun porukkaa oli noin paljon, olisi järjestelyjen odottanut pelaavan... Mutta mm. jonotus ja DJ kusivat: ennakkolipun ostamisesta ei ollut mitään hyötyä ja vanhan vuoden viimeisiä sekä uuden vuoden ensimmäisiä tunteja siivittivät hurjat "bilemusat", Irina ja Lauri Tähkä. Livemusiikista vastasivat Flinch ja Negative, jotka eivät suoraan sanottuna ole tämän neidin lempimusiikkia... Mutta kaikesta huolimatta hyvässä seurassa on aina hauskaa.

Huomenna tulee sitten taas karun harmaa arki vastaan, kun lähden taas koulutielle uljaalla ratsullani Golfilla. Tänä vuonna sitä sitten valmistutaan koulusta ja lähdetään ulos isoon maailmaan haistelemaan uusia hajuja sekä maistelemaan muita metkuja. Olen huomannut ikäkriisin puhkeavan monella kaverillani: me uljaat abiturilaat ja amiskoiden kasvatit, hienoa vuosikertaa -91, kun täytämme jo 19 vee. Sen voi jo hyvin pyöristää 20, IIK! Ennen kuin huomaakaan, olemme kohta 25 ja iskee neljännesvuosisadan kriisi!

Onko kukaan muuten juhlahulinoiltaan ehtinyt ajattelemaan, mitä penkkareihin laitetaan päälle? Siihenkin on enää reilu kuukausi aikaa. Muistan vielä hyvin kun hurjassa nuoruudessani ala-asteella jättiläisen näköiset abit hurauttelivat kuorma-autoillaan pihalle tanssien maustetyttöjen Wannabeta ja sitten sitä möyrittiin lumessa auton pyörien alla tapellen karkeista.. O tempora! O mores! (= Oi aikoja! Voi tapoja!)
Isäukkoni ehdotti suuressa viisaudessaan ja valaistuksen tilassaan, että kunnioittaisin sukuni perinnettä ja pukeutuisin metsuriksi, kuten velipoijjaat aikoinaan. No, vehkeethän meiltä tietysti löytyisi.. Ja kuten isä aurinkoinen äkkäsi, saisin oman nimikkeenkin: "Olisitko sinä sitten metsurinna." Jep jep. Itselläni on vielä hahmottumassa oleva ajatus, joka liittyy afroperuukkiin... Ja tähän blogiin lisäämääni LakuPekka-kuvaan, päätelkää päissänne mitä itse haluatte. Mutta ei siitä sen enempää.

Nyt jatkakaamme rämpien eteenpäin kohti vuoden 2010 ensimmäisen viikon loppua! Suurimmalle osalle porukkaa voisin sanoa: nähdään huomenna koulussa! Toivottavasti aloitan kevätlukukauden ehtimällä ajallaan koulun penkille...